Ihana kamala mykkäkoulu

Kuva: Ryan McGuire www.gratisography.com

Yhtäkkiä on somessa vilissyt paljon linkkejä - tuoreempia ja vanhempia - erilaisiin kirjoituksiin ja artikkeleihin mykkäkoulusta. Kuinka mykkäkoulua pitävä syyllistyy henkiseen väkivaltaan, harjoittaa kylmän harkittua pelottelua ja uhkailua. Jopa kiristystä. Mistä tämä nyt yhtäkkiä on noussut näin kuumaksi perunaksi? Mikä on näiden juttujen motiivi? Uhriutuminen?

Kun kammottava hiljainen diktaattori häärii henkisen väkivallan hekumassa, kärsii uhri suunniltaan peloista ja pelkää jättämistä, tuntee riittämättömyyttä. Ööööö...anteeksi mitä?

Onhan se varmaan ärsyttävää juu. Mutta ei kenelläkään käynyt mielessä, että ehkä sitä "mykkäkoululaista" ei vaan yksinkertaisesti huvita puhua?
Eikö ole enää olemassa oikeutta olla hiljaa?
Jos tietää, ettei tuleva keskustelu johda mihinkään hyvään,toinen kärttää jotain täysin epäoleellista ja jankuttaa typeriä juttujaan, niin onko olemassa joku hemmetin kansalaisvelvollisuus, että siihen keskusteluun täytyy osallistua? Halusi tai ei?

Yleensä jossain vaiheessa alkaa jo käyrä olla niin korkealla ja ärsytyskynnys matalalla, että täytyy saada jäsennellä ensin itsekin niitä asioita mielessään ennen avautumista. Silloin lienee paikallaan ottaa aikalisä. Ja olla sinnikkäästi hiljaa.

Parisuhteessa tämä ihmetyttää vielä normaalia enemmän. Jos mykkäkoululaisen uhria kumppanin hiljaisempi olemus niin pelottaa, pitäisikö itse tunnustaa heti kättelyssä, että kumppani on luultavasti jo lähtökohtaisesti itselle aika vääränlainen? Joku rupatteluun taipuvainen easygoing happy camper voisi olla passelimpi? Jos haluaa ferrarikyytiä ei pidä mennä traktorikauppaan ja päinvastoin?

Voisi tietysti hyvä myös olla näissä keskusteluissa ja ulostuloissa lähteä siitä, että määritellään se mykkäkoulu. Onko se täysi hiljaisuus, jossa ei vastata mitään edes kysyttäessä? Vai onko se vain sitä, että vastataan lyhyesti, yrmeästi ja pyritään pitämään kaikin keinoin kaikki ylimääräinen chitchattaily nollassa? Ollaan siis huonolla tuulella ja koitetaan viestittää toiselle, ettei kommunikointi nappaa? Kaipaan laatuaikaa itseni kanssa? Juttus ei mua nyt kiinnosta tippaakaan?

Itse ainakin usein suuttuessani valitsen hiljaisuuden. Ja ihan puhtaasti siitä syystä, ettei tulisi sanottua mitään täysin törkeää, jota saattaa (hyvin todennäköisesti) myöhemmin katua. Olisiko kuitenkin parempi sitten antaa tulla vaan kaikki asiattomuudet ja iskut vyön alle luukusta ulos juuri niinkuin ovat tullakseen? Voin kertoa, että kukaan vastapuolella olevista kuulijoista ei valitsisi jälkimmäistä. Ainakaan, jos asiaa kysyttäisiin jälkikäteen uudestaan.

Joskus taas vaan suurin osa kanssaihmisistä ärsyttää ilman sen suurempaa syytä ja haluan olla vain ja ainoastaan oman itseni loisteliaassa seurassa.

Enkä halua muuttua. En mennä henkisille kursseille etsimään kadotettua minuutta ja halailemaan ventovieraita. Pidän itsestäni tällaisena. Se lienee enemmänkin muiden ongelma, jos he eivät minusta pidä? Sekin kun on minulle täysin fine.

Kyllä se mykkäkouluksi nimitetty hiljaisuus voi joskus olla viisautta. Sellaista, joka on tarkoitettu nimenomaan suojelemaan kilpauhriutujien herkkää hipiää.

Took tu tö häänd. Vaikenen edelleen kuin muuri.

Sosiaalisia sirkushuveja

Kuva: Ryan McGuire www.gratisography.com

Kun ihmisten toimintaa sosiaalisissa ympyröissä seuraa hieman etäämmältä, näkee välillä enemmän. Näkee kokonaisuuden. Epämääräisen palapelin, jota jokainen yrittää kovalla kiireellä saada kasaan vain omasta näkövinkkelistään.
Kiireellä haalitaan etuisuuksia, viihdykkeitä ja kokemuksia, kuin monopolissa konsanaan. Ihmisten keskinäistä peliä muilla ihmisillä. Vaihtokauppaa.

Harva näyttää pysähtyvän kuuntelemaan ja katsomaan ympärilleen. Monia tuntuu ajavan jonkinasteinen ahneus ja minäkeskeisyys. Ymmärrettävää toki tavallaan ja sorrun siihen täysin itsekin. Joskus ja jossain määrin.

Suurin osa ihmisistä peilaa itseään muitten ihmisten kautta. Yleisen hyväksynnän hakemista, pisteiden keräämistä erinäisillä sanoilla ja teoilla. Vakuuttelua muilta, että olet tosi taitava ja paras. Vahvoin ja rohkein. Kaunein ja komein. Jatkuvaa kilpailua, ei tosin niinkään itsensä, vaan nimenomaan muiden kanssa.

Raja siitä, mikä on oikeasti tehty vain itselle ja mikä tehty muilta tavoitellun hyväksynnän takia, hämärtyy.

Kun sitä aikansa seuraa, tekee mieli vetäytyä pois siitä loputtomasta mökäshowsta. Kenelle se on edes tarkoitettu?

Bileissä on paras se, kuka huutaa kovimmin. Tai ainakin se huutaja kuvittelee niin ja näin se varmaan alussa onkin. Tarjoaahan hän sirkushuvia koko yleisölle. Muttei sirkuksessakaan kukaan halua loputtomiin olla. Paitsi se aplodeja tappiin asti odottava esiintyjä. Muut kyllästyvät siihen ennen pitkää.

Ensimmäisten joukossa huutoon kyllästyvä saa usein kateellisen-leiman otsaansa. Olisi itse halunnut saman huomion. Vai olisiko? Yleensä ajan saatossa muutkin pikkuhiljaa kyllästyvät ja punnukset tasaantuvat. Pelle etsii itselleen uuden viihdytettävän yleisön, joka jaksaa taas hetken aplodeerata.

Kaikenlaisia esiintyjiä varmasti tarvitaan. Heitä tarvitaan viihdyttäjinä, peileiksi muille, muistuttamaan siitä, mitä minä en halua olla tai mitä ehkä joku muu nimenomaan haluaa olla. He ehkä saavat provosoinnillaan houkuteltua muista ihmisistä esiin todellisia luonteenpiirteitä, mikä helpottaa minun tehtävääni määritellä muiden luonteita ja motiiveita. Auttaa ennakoimaan.
Ehkä hän onkin tietämättään minun koekaniinini? Lähetän hänet matkaan ja hän tekee työtä käskemättä. Testaa tajuamattaan kaikki ihmiset ja itsensä siinä ohessa. Minä vain kerään tiedon, jonka mukaan toimin. Priceless.

Minulta kysyttiin taannoin, onko mielestäni eräiden ihmisen käytös normaalia, huonoa itseluottamusta vai huomion hakua. Kysyjä oli pahoittanut hieman mieltään näiden ihmisten takia. Vastasin, että varmaan heille normaalia, mutta silti juurikin kaikkea tuota mitä kysyit.
Hän kysyi myös, miksei se minua ärsyttänyt. Totesin, että on helpottavaa jo tässä vaiheessa huomata henkilöiden todelliset luonteet, jottei pety myöhemmin. Eikä heidän typerä käytöksensä ole minun ongelmani vaan täysin heidän omansa. Enhän minä liity tilanteeseen. Minä vain katson etäältä ja arvioin.

Ainoa mikä harmitti kyseisessä tilanteessa oli se, että olisi ollut kiva viettää aikaa parempien tyyppien kanssa, mutta jouduinkin tyytymään niihin tollompiin. Mutta kukapa meistä olisi täydellinen.

Parempaa odottaessa.

Kuppi nurin ja uutta matoa koukkuun

Olen huomannut, että aika moni ihminen elää kovin seesteistä elämää. Se sama työ, sama puoliso ja vanhat kaverit ja tuttavat. Sellaista turvallista ja mukavaa. Suhteellisen vakaa talous ja sopivasti kulutusviihdykkeitä. Vähän reissataan ja autoon tehdään ne määräaikaishuollot ajallaan. Harrastukset on valkattu kuvioon sopiviksi ja paketti on mukavasti kasassa.

Miksei se vaan ole kaikkien juttu? Miksi juurikin ne jutut ahdistaa itseä? Tavallaan haluaa, muttei kuitenkaan missään nimessä halua? Tarkemmin kun ajattelee, niin ei missään nimessä halua!

Kun jotkut meistä vaan elää haasteista, jännityksestä, suurista tunteista ja jonkinasteisesta henkisestä masokismista. Jos menee liian mukavasti, niin siinä on jotain vikaa. Se ei tunnu aidolta elämältä. Tuntuu höttösiltä ja hepposilta kuorilta. Steriililtä. Epäaidoilta. Tylsältä. Kamalalta! Happi loppuu!

Toisaalta, jos menee hemmetin huonosti liian pitkään, niin ei sekään toki tavoittelemisen arvoista ole. Mutta juttu onkin siinä taistelemisessa ja itsensä haastamisessa. Kerta toisensa jälkeen pitää ottaa itsestään mittaa, että hitto vie, onko musta vielä tähänkin? Ja onhan musta. Useimmiten. Se on se sisäinen tuli, joka ajaa eteenpäin.

Harvemmin niinä helppoina onnistumisen hetkinä tulee tehtyä oivalluksia itsestä. Yleensä siellä aallonpohjassa on sitten pakko oivaltaa. Melankolia ja vaikeudet pakottavat raaputtamaan syvemmältä ja jotain sieltä aina löytyy. Vastoinkäymisissä tekee mainioita havaintoja myös muista ihmisistä. Kun homma käy hankalaksi, on oikeaa luonnettaan vaikea enää peitellä. Juurikin silloin löytää uusia nyansseja kaikesta. Jättää vanhoja juttuja taakse ja kääntää uusia sivuja. Hakee sen suunnan uudestaan perustuen niihin uusiin havaintoihin. Löytää ehkä oikeamman polun.

Vaikeudet vahvistaa ja raaka markkinatalous puhdistaa. Jyvät karsitaan akanoista ja sitä rataa. Koskee kaikkia elämän osa-alueita.

Sen verran vuosikymmenten varrella on tullut kuitenkin aikuistuttua, että jotain vähän pitkäkestoisempaa on täytynyt toki pyrkiä sietämään ja tekemään vastuullisia valintoja. Aina ei voi lähteä ovet paukkuen ja haistatella, vaikka mieli tekisi. On se parisuhde sekä lapsi, ja sitä duuniakin pitäis koittaa jaksaa tehdä. Ylipäätään sen arjen pitää kuitenkin pyöriä jotenkin päin, vaikka välillä hihat käryää niin, että olkapäitä alkaa kuumottaa ja kynnet ovat hiiltyneet mustiksi.

Se, että on vähän lyhytpinnainen, ei silti oikeuta pistämään läskiksi myös muitten elämää köykäsin perustein. Ei temperamenttiin vedoten voi käsiään pestä vastuusta.

Realismi on yleensä hyvin läsnä, kun on välillä kontannut syvällä. Ja noussut sieltä kerta toisensa jälkeen kuin parempikin Feenix tuhkasta. Joitain asioita on ollut pakko oppia. Jos ei muuten, niin vähintään kantapään kautta.

Paineensietokykyä on, kunhan motiivi on hyvä. Ilman hyvää motiivia, ei viitsi edes panostaa.

Toisaalta - joitain asioita sitä sietää kerta kerran jälkeen vähemmän.
Kaikessa on siis aina kääntöpuolensakin.

Turhaa kitinää ei jaksa. Eikä mitään hölmöjä jeesusteluja. Ei mitään teennäistä ja onttoa liibalaabalätinää ja bullshit-bingoa.
Kun näkee elämän kaikkine sävyineen, on ihan hiton vaikea kuunnella miten joku tulee viisastelemaan mustasta ja valkoisesta. Kertomaan itsestäänselvyyksiä ikäänkuin olisi juuri keksinyt pyörän uudestaan.

Se lienee minun akilleen kantapääni, josta en ehkä halua edes luopua. Vitutus yhdistettynä elämänkokemukseen on joskus loputon voimavara enkä edes halua olla kiva ja mukava happy camper. Hitto, minä oon minä. Olkaa te muut sitten mitä olette.

Sitten kun alkaa tosissaan hirttämään mopon moottori kiinni, tulee yleensä tehtyä elämälleen jotain. Joskus isompaa, joskus pienempää. Pääasia, että tekee itselleen. Ja jos joku muu siinä sivussa saa jotain hyvää siitä myös, niin se on vain bonusta.

Mistä se kamala uudistamisvimma ja motivaatio yleensä iskee, sitä en tiedä itsekään. Joskus se on pientä, joskus isompaa. Mikä kenenkäkin mittari on. Mutta tällä kertaa tämä sohvaperuna kävi juoksemassa. Ja se tuntui pirun hyvältä. Puran kaiken kuukausien turhautumisen fyysiseen rääkkiin. Teen itsestäni entistä vahvemman. Voi olla, ettei tämäkään kestä kauaa, mutta homman juju lieneekin siinä, että pystyn näyttämään itselleni, että pystyn. Mihin vaan. Tähänkin.

Seuraavaksi sitten teen jotain muuta. Ei hajuakaan mitä, mutta jotain. Ravistelen kaikki itseäni ärsyttävät tekijät hiiteen ja keksin jotain tilalle. Oman elämäni inventaario ja yt-neuvottelut. Kaikki samassa. Oikein innolla odotan lopputulosta.

Kokeilkaa rajojanne ja ravistelkaa normeja, Mutta tehkää se kuitenkin järkevästi. Muistakaa realiteetit ja suunnitelkaa hyvin. Ihminen kestää ihan hemmetin monta maahansyöksyä, jos asennoituu oikein ja päättää nousta tuhkasta. Ja jos ei nouse, niin sitten ei nouse. Sekin on vain elämää.

Jotta elämässä voi olla voittajia, täytyy myös olla häviäjiä. Kuka tahansa voi olla kumpi tahansa, kun tahtotila ja suunnitelma on kohdallaan.

Huomenna nyrkkeiluhanskat käteen pitkästä aikaa ja treenaamaan.  Tataa ladies!

Pls, give a fuck! (Ja pari sanaa aidosta välittämisestä)

Miksi missään ei ole kursseja, joissa opetetaan selviämään niistä elämän konkreettisista paskoista päivistä ja käytännön sotkuista? Niistä hetkistä, joina vaan pitää kääriä hihat, kirota kuin rekkamies ja lähteä räkä poskella puskemaan vastatuulen. Mistä voi saada ohjeet, kun koko hemmetin paletti sakkaa, duunit loppuu, talo palaa, väki kuolee ympäriltä tai terveys pettää? Että mistä päästä sitä koko sotkua edes pitäisi lähteä selvittämään?

Positiivisen ajattelun kurssit ja muut itsesuggestion suurimmat puhallukset ovat varmasti mukavaa viihdettä. Niille, ketkä sellaisesta viihdykkeestä (ja siitä hiton loputtomasta positiivisuudesta, joka menee jo itsepetoksen puolelle) pitävät.

Minä en pidä. Se on ihan kamalaa kuraa.

Elämä ei ole pääsääntöisesti mukavaa ja upeaa. Tänne synnytään, koitetaan rimpuilla läpi vaihtelevalla menestyksellä ja toivotaan, että siellä välissä on niitä hyviä hetkiä ja onnistumisia. Ja kyllähän niitä yleensä on. Ainakin suurimmalla osalla ihmisistä.

Ja sitten lopuksi kaikki kuolee. Toiset ennemmin ja toiset myöhemmin.

Elämän hienous ja karmeus samassa paketissa. Koskaan et voi tietää.

Enkä minä tarvitse sitä positiivisen ajattelun kurssia voidakseni nähdä asioissa positiivisia puolia. Minulle rehellisyys on positiivinen asia. Niin hyvässä kuin pahassakin. Kun joku lähtee kaikista henkseleistä irti ja antaa tulla tuutin täydeltä voimasanojen saattelemana kaiken ulos ihmisten korviin, se saa hymyilemään. Hemmetti miten aitoa! Ihan mahtavaa!

Luonto on aitoa. Ja ihmisten kurjuuskin on aitoa. Tosin joillakin on tarve sitäkin filmata. Saadakseen huomiota. Mitä ilonpilaajia.

Positiivisuus sen sijaan harvemmin on rehellisesti ja oikeasti aitoa.

Nykyihmisen positiivisuus on pääsääntöisesti opittu temppu. Feikki sädekehä. Tarkoitus, joka pyhittää keinot. Viimeinen silaus, jonka takana voi piilotella.

Sosiaalisen median perusteella suurin osa ihmisistä on positiivisia ja maailmaa syleileviä. Ymmärrystä ja auttamisen halua riittää. Mutta missä se koko massa ihmisiä on, kun tuolla oikeassa elämässä tapahtuu jotain ikävää? Muistattehan näitä otsikoissa olleita tuoreahkoja tapahtumia? Kun kaikki ihmettelivät kuorossa kauhistuneina, että miten ihmeessä voi olla mahdollista? Tapahtumia kuten:
- Sokea mies hakattiin bussissa keskellä päivää Espoossa - kukaan ei mennyt väliin.
- Lapsi kaatui pahasti pyörällä - kukaan ei pysähtynyt auttamaan.
- Vanhus makaa kaupan lattialla - kukaan ei edes pysähdy kysymään tarvitaanko apua.
- Autokolari, eikä kukaan ohikulkija pysähdy.

Käännetään katse pois, painetaan kaasua, harpataan yli tai koukataan pientareen kautta. Mutta ei hemmetissä haluta hankaloittaa omaa elämää jonkun toisen huonolla onnella. Tiedä vaikka tarttuisikin vielä.

Mitä siellä muka-positiivisen ajattelun kurssilla siis oikeasti opitaan? Tyhmyyttä? Vastuuttomuutta? Katsomaan pois ikävistä asioista, ettei oma mielenrauha järky?

Pitäisiköhän tälle vastenmieliselle, mutta ah-niin-trendikkäälle, muotisuuntaukselle alkaa oikeasti tekemään jotain?

Esimerkiksi alkaa kantamaan vastuuta. Jokaisen ja jokaisesta?

Tai tajuta edes lopettaa se naurettava esittäminen, vaikkei muista ihmisistä välittäminen kiinnostaisikaan. Olisit edes aidosti mulkku.

Animalia hoi! Unohtuiko järki ja kohtuus?

Kuva: Hippos ry

Vaikka tulee välillä kapsahdettua itsekin ääripään mielipiteisiin, niin muiden suusta niitä on useimmiten aika raskasta kuunnella. Provokaatiotarkoituksessa kärjistäminen on usein paikallaan, mutta kun tunnettu järjestö messuaa selvästikin aiheesta, minkä kokonaiskäsityksestä heillä ei ole hajuakaan, koko asia alkaa vain vituttamaan. Ja järjestö myös.

Kyseessä on siis Animalian kannanotto raviurheiluun. Aiheesta uutisoi viime viikolla seuraavasti mm. Iltalehti.

Valitettavasti en saanut käsiini kyseistä Animalia-lehteä, jossa aihetta on käyty läpi, eikä järjestön sivuilla hiiskahdeta asiasta ollenkaan.   Käsitykseni, joka muiden aihetta referoineiden medioiden perusteella jää päällimmäisenä käteen, on Animalian täydellisyyttä hipova ymmärtämättömyys kokonaisuuksista. Koskien kaikkea eläinurheilua ja eläinten viihdekäyttöä norsuista akaariokaloihin.

Tähän väliin täytyy muistuttaa, että olen ollut Animalian toimintaan monessakin asiassa aivan helkkarin tyytyväinen. Turkistarhauksen sekä koe-eläinkäytön vastustaminen ovat olleet aiheina suorastaan loistavia ja toteutus ensiluokkaista. Olenpa peräti harkinnut Ville Niinistön tavoin liittymistä kyseiseen kerhoon ihan jo kannatuksen vuoksi. Tällä hetkellä tosin en edes harkitse.

Mutta takaisin asiaan. Onko oikeasti helpompaa kohdetta ruoskinnalle tässä maassa kuin raviurheilu? Tuleeko mieleen yhtään? En itse kovin äkkiä keksi. Laji, jota näytetään täysin avoimesti televisiossa, josta uutisoidaan laajasti. Ihmisten nimet omistajista valmentajien kautta hoitajiin ovat näytillä. Hevosten syntymäajat, rodut ja terveystilanne kerrotaan iltalehdissä taustaihmisten toimesta. Kerrotaanpa jopa varusteetkin.

Mutta koska lajissa kiertää raha, sen täytyy olla pahasta. Hevosraukkojen selkänahasta nekin setelit on ruoskittu.

Väärin, väärin ja väärin. Raha on se, joka jokaisen eläinlajin, josta ihminen huolehtii, kohdalla mahdollistaa viime kädessä eläimen kunnollisen hoidon. Laadukkaat rehut, eläinlääkärit ja lajinomaisen elinympäristön. Siihen ei riitä pelkkä maailmoja syleilevä epärealistinen into.

Epärealistisuus ja liika hallitsematon tunne on juurikin vallitsevana olotilana niillä ihmisillä, joiden eläintenpitoon viranomaiset suuressa osassa tapauksia joutuvat kovalla kädellä puuttumaan. Ja niissä tapauksissa jokainen on kärsijä. Suurin kärsijä yleensä on se eläin.

Olisiko se sitten kuitenkin se kilpailutilanteessa ohjastajan kädessä oleva piiska, joka provosoi järjestöjä liikkeelle? Ratsastajillahan samainen raippa on likimain aina ja joka tilanteessa mukana. Myös kotitreeneissä. Mutta se on ok? Sitä ei lasketa? Vai onko se sitten sen piiskan käyttö? Miten tolkullista luulet piiskan käytön kotona olevan teiniratsastajilla, joilla hirttää raippakäsi on-asentoon kilpapaikalla kaiken kansan nähden pilalle menneen suorituksen jälkeen? Eipä ole usein tullut raveissa nähtyä. Ratsastuskilpailuissa useamminkin. Kun taito loppuu, alkaa väkivalta.

Norjassa kiellettiin raveissa piiskan käyttö kokonaan vuosia takaperin. Siistiytyikö ajokulttuuri visuaalisesti? Kaikkea muuta. Tilalle tuli hännän pöyhiminen käsillä, kärryillä heiluminen ja ohjilla huitominen. Ajo näytti kaikkea muuta kuin eleettömältä. Johtunee siitä, että ratsastukseen verrattuna raveissa se kuljettaja ei ole kosketuksessa hevoseen. Ei ole pohkeita tai muuta kosketusmahdollisuutta käytössä, koska hevoseen on sitä etäisyyttä.

Entä sitten hevosten kuolemat? Kyllä hevosia kuolee. Kaikissa lajeissa. Osa loukkaantuu, osa ei sovellu tehtäviinsä, osa joudutaan lopettamaan joko sairauksien tai tapaturmien takia. Osa pitovaikeuksien takia. Niistä ei vaan kerrota yhtä paljon uutisissa. Raviurheilusta sen sijaan kerrotaan. Ja hyvä niin. Avoimuus on aina ensimmäinen askel kehitykselle.

Elämän itseisarvo ei myöskään saa olla sen pituus vaan sen eletyn elämän laatu. Tämä tulisi jokaisen eläinihmisen muistaa. Jos elämässä ei ole laatua, tilannetta täytyy muuttaa. Jos tilannetta ei saada muutettua paremmaksi, eläin tulee lopettaa. Se on hyvin yksinkertaista ja vastuullista.

Hevosten lopettamisen näen kuitenkin jopa ekologisesti paljon hyväksyttävämpänä kuin esimerkiksi koiran. (Kai niin voi sanoa? Kyllä voi?) Koira lopetetaan ja haudataan. Tai tuhkataan. Samat mahdollisuudet ovat myös hevosella, mutta lisäksi hevosta voidaan mahtavasti hyötykäyttää syömällä. Liha on hyvää ja luonto kiittää. Taas säästyi tuotantotaloudessa jokunen possu, kun hevosen ruho tuli hyödynnettyä. Taisi olla lisäksi aika hemmetin paljon onnellisempaa lihaakin. Ja jos omansa syö, niin tietää tarkalleen miten eettistä se liha oli. Kaikki voittaa.

(Enkä ole laskenut, mutta uskoisin, että koiran hiilijalanjälki per elopainokilo saattanee olla aika paljon suurempi kuin hevosella per elopainokilo? Korjatkaa jos olen väärässä.)

Jos kuitenkin katsotaan eläinten käyttöä missä tahansa, niin se on aina enemmän tai vähemmän viihdekäyttöä. Kotikoirat ovat meillä viihdykkeinä. Osa elää hyvää elämää, osa kohtuullista ja osan elämä on puhdasta helvettiä. Sama koskee kissoja.

Kissojen ulkoilu on osalle punainen vaate, koska kissa saattaa ehkä loukkaantua. Syödä peräti linnun (eivät muuten ole kissalle se mieluisin ravintolähde, trust me.).  Olisipa siis mukava osata ennustaa kaikki onnettomuudet. Myös siellä kotona, koska niitäkin sattuu. Tassut palaa kuumalla hellalla tai katti putoaa pahasti. Jopa ikkunasta tai parvekkeelta. Ihan kuoleekin. Karanneita sisäkissoja on kadonneet-palstat pullollaan. Kontrollia, kontrollia. Kissasi elämä saattaa muuten romahtaa koristekaapin hyllyltä alas ja omasi siinä mukana. Mutta kun kaikkea elämää ei vaan kuulu eikä voi kontrolloida.

On silti yleisesti hyväksytympää hankkia kissa tai vaikka useampikin, pitää niitä sisätiloissa ja tuntea olevansa vastuullinen. Vakavat ylipaino-ongelmat ikävine lieveilmiöineen vaivaavat yleensä nimenomaan sisäkissoja. Samoin stressiperäiset käytöshäiriöt ja iho-ongelmat. Mutta ei kai se haittaa? Onhan ajatus ollut taustalla tärkein - kissa on turvassa ja minä saan siitä huolehtia. Kissan hyvinvoinnista ja luontaisesta elinympäristöstä metsästämisineen viis. Eläinlääkärissäkin hoidetaan enemmän omistajan egoa kuin kissaa. Ei sellaista lääkettä tai leikkausta olekaan, mistä kissalle apu saataisiin, mutta omistaja on tyytyväinen, kun sai taas orastavaa toivoa ja kiitokset kassalla.

Koirilla sen sijaan kyllä surutta renkutetaan ympäri kyliä hermoromahdukseen asti. Harrastetaan ja sosiaalistetaan niitä. Hiki virtaa, hermot on kireellä eikä ketään naurata.

Pienet seurakoirarodut könköttävät blinbling-kaulapannoissa polvet luksoiden, mutta pääasia on näyttää hyvältä. Vermeitten hinta on suorassa suhteessa omistajan paremmuuteen.

Vauvan asemaan päätyneet ruttunaamat pystyvät hädin tuskin hengittämään ja meinaavat kesällä kuolla lämpöhalvaukseen jo ihan kotonakin. Lenkkeily nyt ei tule edes kysymykseen. Ihopoimut jatkuvasti tulehtuvat ja ristisiteet on poikki. Mutta niistä on iloa juurikin siitä syystä. Ihmisen ylitsepursuava hoivavietti ja vammainen koira - pettämätön yhdistelmä. Ei tosin koiran kannalta.

Eläinlääkärilaskut hipovat tuhansia vuodessa, kun lemmikkejä laitetaan käymään läpi kivuliaita leikkauksia. Lopetus ei ole vaihtoehto. Allergioita on enemmän kuin tarpeeksi ja hampaat suussa yksi risti kaksi. Terveitä purentoja saa hakea. Tai tervettä luustoa. Tai hemmetti liikuntakykyä ylipäätään. No hitto, terveitä koiria ei enää edes ole. Kivusta ja kärsimyksestä on tullut rotuominaisuus ja jos ei ole, niin sitten se terveys katoaa treeneissä.

Ja jos nyt vielä joissain roduissa on niitä suht terveitä yksilöitä, niin ne ovat usein kovassa harrastuskäytössä olevia koiria. Jotka hajoavat ennen pitkää nekin. Ja koirien treenaaminen se vasta mielenkiintoista onkin. On paljon lajeja, joita voi harrastella rennolta pohjalta, mutta myös niitä, missä rentous on kaukana. Suojelu on luultavasti kotoisista lajeista yksi rajuimmista. Selkävammoja, hammasvammoja, niskavammoja. Katkenneita ristisiteitä, nivelrikkoa. Rankkaa, rankkaa. Koirat käyvät kovilla kierroksilla niin fyysisesti kuin henkisestikin ja se näyttää komialta. Jos koira menee mäsäksi, pitääkin olla varuiksi jo toinen kasvamassa. Hyvää koiraa kun on vaikea saada, niitä on ehkä kuitenkin hyvä olla kasvamassa ainakin pari.

Ihan se ja sama.

Entä sitten  jyrsijä- ja kissanäyttelyt tai vaikka akvaariot kodeissa? Onko kovinkin lajinomaista meininkiä?

Joku tolkku hei.  Ravit on kuitenkin eniten ja tarkimmin valvottu eläintapahtuma ja väärinkäytökset jäävät kiinni suurella kovalla prosentilla.

Oon ihan loppu.

Ympäristöministeriö piikkinä hallituksen lihassa

Ympäristöministeriön lakkauttaminen tai muuttaminen osaksi luonnonvarakeskusta säästöjen takia, oli varmasti Sipilälle ja koko Keskustalle suuri haave. Haave, jonka leikkaustarve olisi näppärästi oikeuttanut puolivahingossa.
.
Myöskään Kokoomus elinkeinoelämän etuja ajavana hallituspuolueena olisi tuskin yhtään enempää asiassa hanttiin laittanut. Kaikkea muuta.
Perussuomalaisia eivät ympäristö- ja luontoasiat taas kiinnosta jo periaatteesta. Liekö siihen oikein kapasiteettiakaan.

Ympäristöministeriö on ollut usein syystäkin hankalin pala purtavaksi, kun kepulaiset ovat koittaneet ajaa talouskasvua maaseudulle luonnon kustannuksella. Muu hallitus puoltaa samaa.

Tänään saimme kuitenkin ilouutisia. Yle uutisoi illalla, ettei ministeriöitä aiota muuttaa rakenteellisesti. Tämä lausunto oli kuultu Sipilältä tämän illan tiedotustilaisuudessa.

Hyvää pelisilmää vai paniikkiratkaisu? Oli se sitten kumpaa tahansa, niin se oli ainoa, mitä Sipilällä oli enää vaihtoehtona jäljellä, sillä äänestäjät olivatkin olleet hyvin eri linjoilla asiasta.

Aiemmin aamupäivällä niinikään Ylen avaaman kyselyn mukaan, juurikin kepulaisuuden kulmakiven eli maa- ja metsätalousministerin kokee turhaksi peräti lähes puolet lukijoista. Tarkasti sanottuna 45,63%.

Järkyttävä pommi? Keskustalle ainakin.

Ympäristöministerin turhaksi kokee vain 13,3 prosenttia. Ympäristöministeristä menee lukijoiden mielissä turhuudessa ohi myös kehitysministeri 14,32 prosentilla.

Päivän ajan jatkunut äänestys oli kello 22-23 välillä myös muiden osalta melko selvää peliä.

Tärkeimmäksi ministereiksi koettiin valtiovaraiministeri, ulkoministeri, oikeusministeri, sisäministeri, opetus- ja viestintäministeri sekä sosiaali- ja terveysministeri. Näillä jokaisella äänten määrä oli jäänyt alle prosenttiin.

Mutta miksi ihmeessä maa- ja metsätalousministerin kokee turhaksi niin suuri osa lukijoista? Jos heittämällä ottaa pienen otoksen viimeisimmistä maa- ja metsätalousministereistä, niin listalla ei suuria hurraa-huutoja saa liikkeelle.

Viimeisimpänä pallilla nähtiin Petteri Orpo. Lyhyt vierailu ministerin pallilla, mutta sitäkin tuskaisempi. Orpo jäänee mieliin lähinnä vain totaalisen nolosta susien kannahoidollisesta metsästyskokeilusta. Hei hei Petteri. Jossain muussa hommassa ehkä parempi onni?

Orpoa edelsi Jari Koskinen, joka konttasi ministeriönsä kanssa kovin syvissä vesissä mm. Itämeren lohen ja Jasper Pääkkösen kanssa. Moni varmasti muistaa miten tapauksesta uutisoitiin laajasti kaksi vuotta takaperin puhumattakaan legendaarisesta A-stream-ohjelmasta, jossa Pääkkönen puhui suunsa puhtaaksi. Tapauksesta löytyy viihdyttävän laajasti detaljeja muunmuassa Uudesta Suomesta.

Parhaiten mieliin on silti varmasti painunut surullisen kuuluisa Sirkka-Liisa Anttila. Nainen joka torppasi täysin vastuuttomasti norppia suojelevan verkkokalastuskiellon Saimaalla, jonka tyttären sikatila välähteli Oikeutta Eläimille-yhdistyksen salaakuvatuilla videoilla ja joka on tuomittu perättömästä lausumasta ehdonalaiseen v. 1965.

Aika järkyttävää touhua.

Tämän luokan suhareitten aika on vaan ohi. Olisi pitänyt olla jo aikoja sitten. Enää ei ihmetytä?

Epäaidot epäeläjät

Ai mikä sai tarttumaan näppikseen ja kirjoittamaan tänne pitkän tauon jälkeen? Ympäröivä maailma kaikkine epätäydellisyyksineen. Tyhmyys, joka ei tietenkään ole minun vaan muiden. Rohkeus? Tuskin sentään. Turhautuminen? Aivan varmasti.

Pidemmittä puheitta käyn ensin suvereenisti muiden bloggaajien ja somettajien kimppuun. Täysin vailla estoja asian suhteen. Ei varmasti viisasta, mutten ole kovin viisaana näissä asioissa itseäni pitänytkään. Kyllä tähän maahan räkytystä mahtuu. Viisaus käytetään sitten niihin oikeasti tärkeisiin asioihin - ei blogissa pätemiseen.

Mutta hei, tiedättehän nämä nykyajan bloggarit? Umpipositiivisia elämäntapablogeja, life coachingia, ruokakikkailua, sisustamista ja sitä perkeleen joogaa sadassa eri muodossa ja eri paikassa. Istuen, seisten, vedessä, matolla, maalla ja ilmassa. Omassa olohuoneessa ja kaupungin puistossa. Ja joka kerta kuvaa twitteriin tai faceen. Oon taas ihan hitokseen parempi ihminen näättekö! Juntit...

Joka tuutista tulee ulos, miten juuri tänään voit olla parempi ihminen ja alkaa elää hetkessä. Voimautumista. Innovatiivisuutta. Flowta. Anteeksiantoa itselle (ei tietenkään muille). 

Näennäistä nöyryyttä ja hitokseen rahanmenoa, jotta voit näyttää sopivan vaatimattomalta kalliissa releissä. Satasen maksaneet keltaset kumpparit, toinen satanen farkkuihin, pari satasta villapaitaan ja yksi huntti sadetakkiin. Muista uusia rillit ajantasalle, vaikket rillejä tarttiskaan. Mutta hei, tuntuu hyvältä ja näyttää vielä paremmalta. Oot ihana ja aivan mahtava tyyppi just tollasena kun oot!

Jokainen hakee minuuttaan ja hyvää oloaan kovaan ääneen. Ja samaan aikaan päivittää someen latteita ja kaiken lisäksi jonkun aivan muun keksimiä viisauksia vakuuttaen, miten tää on nyt se juttu ja miten on tullut löydettyä jotain uniikkia. No joo, sama naama peilissä kuin kymmenet vuodet aiemminkin, mutta kai siitäkin voi joku kovat kicksit yhtäkkiä saada. 

Vältetään uhriutumista, mutta samaan aikaan kilpaa pengotaan olemattomia lapsuuden traumoja ja haetaan syytä muista omaan olotilaan, joka on sopivasti huono, jos on tarjolla trendikäs itsensätutkiskelukurssi ja taas hiton hyvä, jos tarjolla on näkyvyys somessa.

Puolustetaan vähäosaisia ja maahanmuuttoa, mutta vain teoriassa. Tosielämässä ei käsiä haluta liata ja silti omatunto suorastaan häikäisee puhtaudellaan. Pariin adressiin vaan nimi ja Dalai Lama-aforismi faceen ja taas potkii hyvin. Mielessä ei käy edes hetken, että sen törkeän ylihintaisen lifcoaching-kurssin hinnan voisi vaikka tyrkätä jollekin oman kaupungin vähävaraiselle yksinhuoltajalle. Ihan hei aivokuollut ajatuskin. Se varmaan kuitenkin ryyppäisi ne rahat.

Just niin ja haista itte.