Kävin tänään istumassa mummoni luona vanhainkodissa läheisteni kanssa. Istuimme huoneessa yli kaksi tuntia juttelemassa keskenämme ja myös mummon kanssa. Vaikka mummo ei tainnut enää valtaosaa puheistamme ymmärtääkään saatika puhua mitään. Meille se oli kuitenkin tärkeä osa prosessia. Ja sen minkä mummo kuuli ja ymmärsi, se oli varmasti tärkeää hänellekin. Ymmärtää, että me ymmärrämme mitä on todennäköisesti tapahtumassa.
Tilanne itsessään oli miellyttävä. Muistelimme menneitä, vanhoja tuttuja ja tapahtumia. Hoitajia tuli ja meni, hoitajista näki, että mummomme oli ollut ja oli heille edelleen rakas asukas. Yksi hoitajista oli tullut vapaa-ajallaan piipahtamaan vanhainkodissa lapsensa kanssa. Tätini kertoi, että kävivät siellä usein. Lapsi oli kova juttelemaan ja vanhukset tykkäsivät aurinkoisesta pojasta.
Juttelimme mummon asenteesta elämään ja siitä miten mummo on elänyt näin vanhaksi. Mummo on toki aina ollut perusterve ja touhunnut paljon. Kulkenut päivittäin kävelyillä, mutta ennen kaikkea omannut sinnikkään ja positiivisen asenteen. Mummo ei ole koskaan antanut periksi eikä mielellään huolinut apua. Eikä koskaan lakannut uskomasta mihinkään eikä keneenkään. Oli kyse sitten mistä tahansa, niin Jumalaan uskovana kristittynä, mummoni on ainakin minun mielessäni onnistunut siinä, missä moni kristitty ei ole onnistunut. Nimittäin löytämään sen tärkeimmän asian, jonka voisi kuvitella Jumalan sanassa olevan oleellisinta - rakastaa ja olla tuomitsematta. Mummo ei tuominnut ketään eikä mitään. Ei homoliittoja, ei huumeongelmaisia, ei laitapuolenkulkijoita, ei eri kansakuntia, ei eri uskontoja. Mummo ei myöskään koskaan tuputtanut omaa uskoaan kenellekään. Mummon usko näkyi meille vain kirjeiden ja korttien loppuun kirjoitettuina sanoina "Siunausta". Meille mummo teki parhaat lihapullat ja oli mummo.
Kun ukki kuoli, mummo soitti minulle kertoakseen asiasta. Puhelun läpi kuuli surun, mutta myös rauhan siitä, että ukki on nukkunut pois, koska nyt oli ukin aika ja näin oli tarkoitettu. Varmasti mummo suri ukin lähtöä, mutta sen jälkeen mummon arki jatkui yhtä uutterana ja positiivisena kuten sitäkin ennen lisättynä säännöllisillä vierailuilla ukin haudalla.
Nyt kuitenkin mummon aika näyttää tulleen. Tätini sanoi, että mummo oli jo aiemmin hänelle sanonut, että olisi valmis lähtemään. Mutta koska mummo ei ole koskaan halunnut olla kenellekään vaivaksi ja uskoi vankasti siihen, että kaikella on tarkoituksensa, oli mummo kiireesti lisännyt, ettei hänellä toki ole kiire, että on varmasti muita enemmän kiireisiä, hän joutaa kyllä odottamaan vuoroaan. Se tulee sitten kun tulee. Sitten kun hänen aikansa on.
Kotiin ajellessa mietin, miten nyky-yhteiskunta on täysin vinksallaan. Eri uskontokunnat markkinoivat itseään ainoana oikeana tapana uskoa Jumalaan ja harjoittaa oikeanlaista uskomista. Kirkko on kokenut dramaattista inflaatiota - suurin osa ihmisistä kuulunee kirkkoon lähinnä kirkkohäiden, ripillepääsyn, ristiäisten ja tavan takia.
Suuri osa maailman sodista ja terrorismista tapahtuu uskonnon nimissä. Ymmärrän täysin ihmisiä, joille uskonto on jo sanana kirosana. Niin olisi minullekin ilman mummoani. Mummo sentään on saanut istutettua minuun pienen toivon kipinän siitä, että meidän mummon kaltaisia aarteita on tuolla enemmänkin. Jossain. Piilossa.
Jos taivas on olemassa, meidän mummolle on varmasti siellä paikka.
