Miksi missään ei ole kursseja, joissa opetetaan selviämään niistä elämän konkreettisista paskoista päivistä ja käytännön sotkuista? Niistä hetkistä, joina vaan pitää kääriä hihat, kirota kuin rekkamies ja lähteä räkä poskella puskemaan vastatuulen. Mistä voi saada ohjeet, kun koko hemmetin paletti sakkaa, duunit loppuu, talo palaa, väki kuolee ympäriltä tai terveys pettää? Että mistä päästä sitä koko sotkua edes pitäisi lähteä selvittämään?
Positiivisen ajattelun kurssit ja muut itsesuggestion suurimmat puhallukset ovat varmasti mukavaa viihdettä. Niille, ketkä sellaisesta viihdykkeestä (ja siitä hiton loputtomasta positiivisuudesta, joka menee jo itsepetoksen puolelle) pitävät.
Minä en pidä. Se on ihan kamalaa kuraa.
Elämä ei ole pääsääntöisesti mukavaa ja upeaa. Tänne synnytään, koitetaan rimpuilla läpi vaihtelevalla menestyksellä ja toivotaan, että siellä välissä on niitä hyviä hetkiä ja onnistumisia. Ja kyllähän niitä yleensä on. Ainakin suurimmalla osalla ihmisistä.
Ja sitten lopuksi kaikki kuolee. Toiset ennemmin ja toiset myöhemmin.
Elämän hienous ja karmeus samassa paketissa. Koskaan et voi tietää.
Enkä minä tarvitse sitä positiivisen ajattelun kurssia voidakseni nähdä asioissa positiivisia puolia. Minulle rehellisyys on positiivinen asia. Niin hyvässä kuin pahassakin. Kun joku lähtee kaikista henkseleistä irti ja antaa tulla tuutin täydeltä voimasanojen saattelemana kaiken ulos ihmisten korviin, se saa hymyilemään. Hemmetti miten aitoa! Ihan mahtavaa!
Luonto on aitoa. Ja ihmisten kurjuuskin on aitoa. Tosin joillakin on tarve sitäkin filmata. Saadakseen huomiota. Mitä ilonpilaajia.
Positiivisuus sen sijaan harvemmin on rehellisesti ja oikeasti aitoa.
Nykyihmisen positiivisuus on pääsääntöisesti opittu temppu. Feikki sädekehä. Tarkoitus, joka pyhittää keinot. Viimeinen silaus, jonka takana voi piilotella.
Sosiaalisen median perusteella suurin osa ihmisistä on positiivisia ja maailmaa syleileviä. Ymmärrystä ja auttamisen halua riittää. Mutta missä se koko massa ihmisiä on, kun tuolla oikeassa elämässä tapahtuu jotain ikävää? Muistattehan näitä otsikoissa olleita tuoreahkoja tapahtumia? Kun kaikki ihmettelivät kuorossa kauhistuneina, että miten ihmeessä voi olla mahdollista? Tapahtumia kuten:
- Sokea mies hakattiin bussissa keskellä päivää Espoossa - kukaan ei mennyt väliin.
- Lapsi kaatui pahasti pyörällä - kukaan ei pysähtynyt auttamaan.
- Vanhus makaa kaupan lattialla - kukaan ei edes pysähdy kysymään tarvitaanko apua.
- Autokolari, eikä kukaan ohikulkija pysähdy.
Käännetään katse pois, painetaan kaasua, harpataan yli tai koukataan pientareen kautta. Mutta ei hemmetissä haluta hankaloittaa omaa elämää jonkun toisen huonolla onnella. Tiedä vaikka tarttuisikin vielä.
Mitä siellä muka-positiivisen ajattelun kurssilla siis oikeasti opitaan? Tyhmyyttä? Vastuuttomuutta? Katsomaan pois ikävistä asioista, ettei oma mielenrauha järky?
Pitäisiköhän tälle vastenmieliselle, mutta ah-niin-trendikkäälle, muotisuuntaukselle alkaa oikeasti tekemään jotain?
Esimerkiksi alkaa kantamaan vastuuta. Jokaisen ja jokaisesta?
Tai tajuta edes lopettaa se naurettava esittäminen, vaikkei muista ihmisistä välittäminen kiinnostaisikaan. Olisit edes aidosti mulkku.
