Animalia hoi! Unohtuiko järki ja kohtuus?

Kuva: Hippos ry

Vaikka tulee välillä kapsahdettua itsekin ääripään mielipiteisiin, niin muiden suusta niitä on useimmiten aika raskasta kuunnella. Provokaatiotarkoituksessa kärjistäminen on usein paikallaan, mutta kun tunnettu järjestö messuaa selvästikin aiheesta, minkä kokonaiskäsityksestä heillä ei ole hajuakaan, koko asia alkaa vain vituttamaan. Ja järjestö myös.

Kyseessä on siis Animalian kannanotto raviurheiluun. Aiheesta uutisoi viime viikolla seuraavasti mm. Iltalehti.

Valitettavasti en saanut käsiini kyseistä Animalia-lehteä, jossa aihetta on käyty läpi, eikä järjestön sivuilla hiiskahdeta asiasta ollenkaan.   Käsitykseni, joka muiden aihetta referoineiden medioiden perusteella jää päällimmäisenä käteen, on Animalian täydellisyyttä hipova ymmärtämättömyys kokonaisuuksista. Koskien kaikkea eläinurheilua ja eläinten viihdekäyttöä norsuista akaariokaloihin.

Tähän väliin täytyy muistuttaa, että olen ollut Animalian toimintaan monessakin asiassa aivan helkkarin tyytyväinen. Turkistarhauksen sekä koe-eläinkäytön vastustaminen ovat olleet aiheina suorastaan loistavia ja toteutus ensiluokkaista. Olenpa peräti harkinnut Ville Niinistön tavoin liittymistä kyseiseen kerhoon ihan jo kannatuksen vuoksi. Tällä hetkellä tosin en edes harkitse.

Mutta takaisin asiaan. Onko oikeasti helpompaa kohdetta ruoskinnalle tässä maassa kuin raviurheilu? Tuleeko mieleen yhtään? En itse kovin äkkiä keksi. Laji, jota näytetään täysin avoimesti televisiossa, josta uutisoidaan laajasti. Ihmisten nimet omistajista valmentajien kautta hoitajiin ovat näytillä. Hevosten syntymäajat, rodut ja terveystilanne kerrotaan iltalehdissä taustaihmisten toimesta. Kerrotaanpa jopa varusteetkin.

Mutta koska lajissa kiertää raha, sen täytyy olla pahasta. Hevosraukkojen selkänahasta nekin setelit on ruoskittu.

Väärin, väärin ja väärin. Raha on se, joka jokaisen eläinlajin, josta ihminen huolehtii, kohdalla mahdollistaa viime kädessä eläimen kunnollisen hoidon. Laadukkaat rehut, eläinlääkärit ja lajinomaisen elinympäristön. Siihen ei riitä pelkkä maailmoja syleilevä epärealistinen into.

Epärealistisuus ja liika hallitsematon tunne on juurikin vallitsevana olotilana niillä ihmisillä, joiden eläintenpitoon viranomaiset suuressa osassa tapauksia joutuvat kovalla kädellä puuttumaan. Ja niissä tapauksissa jokainen on kärsijä. Suurin kärsijä yleensä on se eläin.

Olisiko se sitten kuitenkin se kilpailutilanteessa ohjastajan kädessä oleva piiska, joka provosoi järjestöjä liikkeelle? Ratsastajillahan samainen raippa on likimain aina ja joka tilanteessa mukana. Myös kotitreeneissä. Mutta se on ok? Sitä ei lasketa? Vai onko se sitten sen piiskan käyttö? Miten tolkullista luulet piiskan käytön kotona olevan teiniratsastajilla, joilla hirttää raippakäsi on-asentoon kilpapaikalla kaiken kansan nähden pilalle menneen suorituksen jälkeen? Eipä ole usein tullut raveissa nähtyä. Ratsastuskilpailuissa useamminkin. Kun taito loppuu, alkaa väkivalta.

Norjassa kiellettiin raveissa piiskan käyttö kokonaan vuosia takaperin. Siistiytyikö ajokulttuuri visuaalisesti? Kaikkea muuta. Tilalle tuli hännän pöyhiminen käsillä, kärryillä heiluminen ja ohjilla huitominen. Ajo näytti kaikkea muuta kuin eleettömältä. Johtunee siitä, että ratsastukseen verrattuna raveissa se kuljettaja ei ole kosketuksessa hevoseen. Ei ole pohkeita tai muuta kosketusmahdollisuutta käytössä, koska hevoseen on sitä etäisyyttä.

Entä sitten hevosten kuolemat? Kyllä hevosia kuolee. Kaikissa lajeissa. Osa loukkaantuu, osa ei sovellu tehtäviinsä, osa joudutaan lopettamaan joko sairauksien tai tapaturmien takia. Osa pitovaikeuksien takia. Niistä ei vaan kerrota yhtä paljon uutisissa. Raviurheilusta sen sijaan kerrotaan. Ja hyvä niin. Avoimuus on aina ensimmäinen askel kehitykselle.

Elämän itseisarvo ei myöskään saa olla sen pituus vaan sen eletyn elämän laatu. Tämä tulisi jokaisen eläinihmisen muistaa. Jos elämässä ei ole laatua, tilannetta täytyy muuttaa. Jos tilannetta ei saada muutettua paremmaksi, eläin tulee lopettaa. Se on hyvin yksinkertaista ja vastuullista.

Hevosten lopettamisen näen kuitenkin jopa ekologisesti paljon hyväksyttävämpänä kuin esimerkiksi koiran. (Kai niin voi sanoa? Kyllä voi?) Koira lopetetaan ja haudataan. Tai tuhkataan. Samat mahdollisuudet ovat myös hevosella, mutta lisäksi hevosta voidaan mahtavasti hyötykäyttää syömällä. Liha on hyvää ja luonto kiittää. Taas säästyi tuotantotaloudessa jokunen possu, kun hevosen ruho tuli hyödynnettyä. Taisi olla lisäksi aika hemmetin paljon onnellisempaa lihaakin. Ja jos omansa syö, niin tietää tarkalleen miten eettistä se liha oli. Kaikki voittaa.

(Enkä ole laskenut, mutta uskoisin, että koiran hiilijalanjälki per elopainokilo saattanee olla aika paljon suurempi kuin hevosella per elopainokilo? Korjatkaa jos olen väärässä.)

Jos kuitenkin katsotaan eläinten käyttöä missä tahansa, niin se on aina enemmän tai vähemmän viihdekäyttöä. Kotikoirat ovat meillä viihdykkeinä. Osa elää hyvää elämää, osa kohtuullista ja osan elämä on puhdasta helvettiä. Sama koskee kissoja.

Kissojen ulkoilu on osalle punainen vaate, koska kissa saattaa ehkä loukkaantua. Syödä peräti linnun (eivät muuten ole kissalle se mieluisin ravintolähde, trust me.).  Olisipa siis mukava osata ennustaa kaikki onnettomuudet. Myös siellä kotona, koska niitäkin sattuu. Tassut palaa kuumalla hellalla tai katti putoaa pahasti. Jopa ikkunasta tai parvekkeelta. Ihan kuoleekin. Karanneita sisäkissoja on kadonneet-palstat pullollaan. Kontrollia, kontrollia. Kissasi elämä saattaa muuten romahtaa koristekaapin hyllyltä alas ja omasi siinä mukana. Mutta kun kaikkea elämää ei vaan kuulu eikä voi kontrolloida.

On silti yleisesti hyväksytympää hankkia kissa tai vaikka useampikin, pitää niitä sisätiloissa ja tuntea olevansa vastuullinen. Vakavat ylipaino-ongelmat ikävine lieveilmiöineen vaivaavat yleensä nimenomaan sisäkissoja. Samoin stressiperäiset käytöshäiriöt ja iho-ongelmat. Mutta ei kai se haittaa? Onhan ajatus ollut taustalla tärkein - kissa on turvassa ja minä saan siitä huolehtia. Kissan hyvinvoinnista ja luontaisesta elinympäristöstä metsästämisineen viis. Eläinlääkärissäkin hoidetaan enemmän omistajan egoa kuin kissaa. Ei sellaista lääkettä tai leikkausta olekaan, mistä kissalle apu saataisiin, mutta omistaja on tyytyväinen, kun sai taas orastavaa toivoa ja kiitokset kassalla.

Koirilla sen sijaan kyllä surutta renkutetaan ympäri kyliä hermoromahdukseen asti. Harrastetaan ja sosiaalistetaan niitä. Hiki virtaa, hermot on kireellä eikä ketään naurata.

Pienet seurakoirarodut könköttävät blinbling-kaulapannoissa polvet luksoiden, mutta pääasia on näyttää hyvältä. Vermeitten hinta on suorassa suhteessa omistajan paremmuuteen.

Vauvan asemaan päätyneet ruttunaamat pystyvät hädin tuskin hengittämään ja meinaavat kesällä kuolla lämpöhalvaukseen jo ihan kotonakin. Lenkkeily nyt ei tule edes kysymykseen. Ihopoimut jatkuvasti tulehtuvat ja ristisiteet on poikki. Mutta niistä on iloa juurikin siitä syystä. Ihmisen ylitsepursuava hoivavietti ja vammainen koira - pettämätön yhdistelmä. Ei tosin koiran kannalta.

Eläinlääkärilaskut hipovat tuhansia vuodessa, kun lemmikkejä laitetaan käymään läpi kivuliaita leikkauksia. Lopetus ei ole vaihtoehto. Allergioita on enemmän kuin tarpeeksi ja hampaat suussa yksi risti kaksi. Terveitä purentoja saa hakea. Tai tervettä luustoa. Tai hemmetti liikuntakykyä ylipäätään. No hitto, terveitä koiria ei enää edes ole. Kivusta ja kärsimyksestä on tullut rotuominaisuus ja jos ei ole, niin sitten se terveys katoaa treeneissä.

Ja jos nyt vielä joissain roduissa on niitä suht terveitä yksilöitä, niin ne ovat usein kovassa harrastuskäytössä olevia koiria. Jotka hajoavat ennen pitkää nekin. Ja koirien treenaaminen se vasta mielenkiintoista onkin. On paljon lajeja, joita voi harrastella rennolta pohjalta, mutta myös niitä, missä rentous on kaukana. Suojelu on luultavasti kotoisista lajeista yksi rajuimmista. Selkävammoja, hammasvammoja, niskavammoja. Katkenneita ristisiteitä, nivelrikkoa. Rankkaa, rankkaa. Koirat käyvät kovilla kierroksilla niin fyysisesti kuin henkisestikin ja se näyttää komialta. Jos koira menee mäsäksi, pitääkin olla varuiksi jo toinen kasvamassa. Hyvää koiraa kun on vaikea saada, niitä on ehkä kuitenkin hyvä olla kasvamassa ainakin pari.

Ihan se ja sama.

Entä sitten  jyrsijä- ja kissanäyttelyt tai vaikka akvaariot kodeissa? Onko kovinkin lajinomaista meininkiä?

Joku tolkku hei.  Ravit on kuitenkin eniten ja tarkimmin valvottu eläintapahtuma ja väärinkäytökset jäävät kiinni suurella kovalla prosentilla.

Oon ihan loppu.

Ympäristöministeriö piikkinä hallituksen lihassa

Ympäristöministeriön lakkauttaminen tai muuttaminen osaksi luonnonvarakeskusta säästöjen takia, oli varmasti Sipilälle ja koko Keskustalle suuri haave. Haave, jonka leikkaustarve olisi näppärästi oikeuttanut puolivahingossa.
.
Myöskään Kokoomus elinkeinoelämän etuja ajavana hallituspuolueena olisi tuskin yhtään enempää asiassa hanttiin laittanut. Kaikkea muuta.
Perussuomalaisia eivät ympäristö- ja luontoasiat taas kiinnosta jo periaatteesta. Liekö siihen oikein kapasiteettiakaan.

Ympäristöministeriö on ollut usein syystäkin hankalin pala purtavaksi, kun kepulaiset ovat koittaneet ajaa talouskasvua maaseudulle luonnon kustannuksella. Muu hallitus puoltaa samaa.

Tänään saimme kuitenkin ilouutisia. Yle uutisoi illalla, ettei ministeriöitä aiota muuttaa rakenteellisesti. Tämä lausunto oli kuultu Sipilältä tämän illan tiedotustilaisuudessa.

Hyvää pelisilmää vai paniikkiratkaisu? Oli se sitten kumpaa tahansa, niin se oli ainoa, mitä Sipilällä oli enää vaihtoehtona jäljellä, sillä äänestäjät olivatkin olleet hyvin eri linjoilla asiasta.

Aiemmin aamupäivällä niinikään Ylen avaaman kyselyn mukaan, juurikin kepulaisuuden kulmakiven eli maa- ja metsätalousministerin kokee turhaksi peräti lähes puolet lukijoista. Tarkasti sanottuna 45,63%.

Järkyttävä pommi? Keskustalle ainakin.

Ympäristöministerin turhaksi kokee vain 13,3 prosenttia. Ympäristöministeristä menee lukijoiden mielissä turhuudessa ohi myös kehitysministeri 14,32 prosentilla.

Päivän ajan jatkunut äänestys oli kello 22-23 välillä myös muiden osalta melko selvää peliä.

Tärkeimmäksi ministereiksi koettiin valtiovaraiministeri, ulkoministeri, oikeusministeri, sisäministeri, opetus- ja viestintäministeri sekä sosiaali- ja terveysministeri. Näillä jokaisella äänten määrä oli jäänyt alle prosenttiin.

Mutta miksi ihmeessä maa- ja metsätalousministerin kokee turhaksi niin suuri osa lukijoista? Jos heittämällä ottaa pienen otoksen viimeisimmistä maa- ja metsätalousministereistä, niin listalla ei suuria hurraa-huutoja saa liikkeelle.

Viimeisimpänä pallilla nähtiin Petteri Orpo. Lyhyt vierailu ministerin pallilla, mutta sitäkin tuskaisempi. Orpo jäänee mieliin lähinnä vain totaalisen nolosta susien kannahoidollisesta metsästyskokeilusta. Hei hei Petteri. Jossain muussa hommassa ehkä parempi onni?

Orpoa edelsi Jari Koskinen, joka konttasi ministeriönsä kanssa kovin syvissä vesissä mm. Itämeren lohen ja Jasper Pääkkösen kanssa. Moni varmasti muistaa miten tapauksesta uutisoitiin laajasti kaksi vuotta takaperin puhumattakaan legendaarisesta A-stream-ohjelmasta, jossa Pääkkönen puhui suunsa puhtaaksi. Tapauksesta löytyy viihdyttävän laajasti detaljeja muunmuassa Uudesta Suomesta.

Parhaiten mieliin on silti varmasti painunut surullisen kuuluisa Sirkka-Liisa Anttila. Nainen joka torppasi täysin vastuuttomasti norppia suojelevan verkkokalastuskiellon Saimaalla, jonka tyttären sikatila välähteli Oikeutta Eläimille-yhdistyksen salaakuvatuilla videoilla ja joka on tuomittu perättömästä lausumasta ehdonalaiseen v. 1965.

Aika järkyttävää touhua.

Tämän luokan suhareitten aika on vaan ohi. Olisi pitänyt olla jo aikoja sitten. Enää ei ihmetytä?