Ihminen on kovin etuoikeutettu. Me päätämme siitä, onko jollain eläimellä tai jopa toisella ihmisellä oikeus elää ja kuolla.
Mutta omasta kuolemastamme meillä ei ole oikeutta päättää.
Elämme yhteiskunnissa, joissa elämää pidetään suurena lahjana. Jokaisen meistä tulee sitä vaalia, oli se elämä minkälainen tahansa. Jos joku yrittää sanoa, ettei pidä elämästään tai elämisestä ylipäätään, hänet leimataan. Hänen mielipidettään väheksytään ja pidetään vääränä. Eihän sellainen voi olla mahdollista! Pahimmillaan hänet lukitaan johonkin laitokseen "omaksi parhaakseen", koska hän on vaaraksi itselleen ja ympäristölleen. Hänellä on silti myös vastuu läheisistään. Läheistensä pahastamielestä vähintään, vaikkei hän itsestään välittäisikään. Ajatelkaa nyt niitä surevia ystäviä ja sukulaisia! Unohtakaa ihmisen oma tahto.
Enemmistö päättää ja kaikkien tulee olla "normaaleita".
Hän on pelkuri. Pelkuri, jolla kantti petti tiukan paikan tullen. Luuseri. Todellisia uhreja ovat ne muut, joita hän jätti jälkeensä tai koitti jättää jälkeensä. Ilman selityksiä. Miten raukkamaista.
Yleensä ihminen menettää elämänhalunsa tragedioiden, sairauksien tai muiden ongelmien kasaantuessa. Kun ulospääsyä ei löydä, alkaa eteenpäin jatkaminen muodostua taakaksi. Niskassaan voi tuntea ympäristön paineen siitä, miten pitää pärjätä. Jatkuva stressi kasaantuu, tunnet jo olevasi taakkana muillekin.
Lukiessa erilaisten lääkkeiden sivuoireista, useassa näkyy mainittavan masennus yhtenä. Moni syölääkkeitä, pysyäkseen terveenä, pystyäkseen käymään töissä, pystyäkseen elämään. Täyttääkseen yhteiskunnan luomat vaatimukset. Saadakseen vastapalveluksena masennuksen. Sen kanssa kamppaillaan mielessä. Koitetaan sulautua yhteiskuntaan ja vastata sen vaatimuksiin. Hymyillään, vaikka pahalta tuntuukin.
Omat tuntemukset alkavat olla mustanpuhuvia, mutta koska järki toimii, ymmärtää, ettei niitä ajatuksia voi sanoa ääneen. Punnukset vaa'an toisessa kupissa voivat olla vieläkin suuremmat.
Mitä yksinhuoltaja sanoo terveyskeskuksessa? Kuinka nopeasti lapsi tullaan ottamaan huostaan? Kenelle nuori teini puhuu? Vanhemmilleen vai kavereilleen? Tuskin. Mitä uskaltaa sanoa ja uskaltaako edes hakea apua? Lukitaanko minut johonkin? Vai pitäisikö vielä koittaa pärjätä? Kun kuitenkin moni sanoo, että masentuneen "pitää vaan ottaa itseään niskasta kiinni". Jos minä vielä yritän kuitenkin...
Yhteiskunta ei heikkoja elätä tai ei halua elättää. Vähän väliä törmää valituksiin kunnollisten ja normaalien työssäkäyvien ihmisten verovarojen hassaamisesta milloin vammaisten, maahanmuuttajien, alkoholistien ja ties keiden hoitoon. Niiden vähävaraisten, joilla ei olisi oikeutta vaatia mitään. Pitäisikö ihmisellekin laskea nykyään tulostavoite ja palveluihin oikeus sen mukaan? Miten se vaikuttaisi kuolleisuuteen entä kuinka kävisi ihmisoikeuksien? Ihmettelen syvästi niitä ihmisiä, jotka näitä sutkautuksia ulos ilmoille päästävät. Kumma kyllä nämä ihmiset ovat, ainakin olevinaan, niitä paremmin koulutettuja ja fiksumpia.
Vähänpä se nykyään takaa.
Sitten ihmetellään, miksei itseltään hengen riistänyt puhunut ongelmistaan. Tavallaan nostan hattua heille. Eivät he olleet pelkureita. Heillä oli rohkeutta sanoa: "Hyvästi. Ei ole mun juttu. Pitäkää tunkkinne perkele."
Ehkä meidän olisi aika jo oppia jotain.
