Pls, give a fuck! (Ja pari sanaa aidosta välittämisestä)

Miksi missään ei ole kursseja, joissa opetetaan selviämään niistä elämän konkreettisista paskoista päivistä ja käytännön sotkuista? Niistä hetkistä, joina vaan pitää kääriä hihat, kirota kuin rekkamies ja lähteä räkä poskella puskemaan vastatuulen. Mistä voi saada ohjeet, kun koko hemmetin paletti sakkaa, duunit loppuu, talo palaa, väki kuolee ympäriltä tai terveys pettää? Että mistä päästä sitä koko sotkua edes pitäisi lähteä selvittämään?

Positiivisen ajattelun kurssit ja muut itsesuggestion suurimmat puhallukset ovat varmasti mukavaa viihdettä. Niille, ketkä sellaisesta viihdykkeestä (ja siitä hiton loputtomasta positiivisuudesta, joka menee jo itsepetoksen puolelle) pitävät.

Minä en pidä. Se on ihan kamalaa kuraa.

Elämä ei ole pääsääntöisesti mukavaa ja upeaa. Tänne synnytään, koitetaan rimpuilla läpi vaihtelevalla menestyksellä ja toivotaan, että siellä välissä on niitä hyviä hetkiä ja onnistumisia. Ja kyllähän niitä yleensä on. Ainakin suurimmalla osalla ihmisistä.

Ja sitten lopuksi kaikki kuolee. Toiset ennemmin ja toiset myöhemmin.

Elämän hienous ja karmeus samassa paketissa. Koskaan et voi tietää.

Enkä minä tarvitse sitä positiivisen ajattelun kurssia voidakseni nähdä asioissa positiivisia puolia. Minulle rehellisyys on positiivinen asia. Niin hyvässä kuin pahassakin. Kun joku lähtee kaikista henkseleistä irti ja antaa tulla tuutin täydeltä voimasanojen saattelemana kaiken ulos ihmisten korviin, se saa hymyilemään. Hemmetti miten aitoa! Ihan mahtavaa!

Luonto on aitoa. Ja ihmisten kurjuuskin on aitoa. Tosin joillakin on tarve sitäkin filmata. Saadakseen huomiota. Mitä ilonpilaajia.

Positiivisuus sen sijaan harvemmin on rehellisesti ja oikeasti aitoa.

Nykyihmisen positiivisuus on pääsääntöisesti opittu temppu. Feikki sädekehä. Tarkoitus, joka pyhittää keinot. Viimeinen silaus, jonka takana voi piilotella.

Sosiaalisen median perusteella suurin osa ihmisistä on positiivisia ja maailmaa syleileviä. Ymmärrystä ja auttamisen halua riittää. Mutta missä se koko massa ihmisiä on, kun tuolla oikeassa elämässä tapahtuu jotain ikävää? Muistattehan näitä otsikoissa olleita tuoreahkoja tapahtumia? Kun kaikki ihmettelivät kuorossa kauhistuneina, että miten ihmeessä voi olla mahdollista? Tapahtumia kuten:
- Sokea mies hakattiin bussissa keskellä päivää Espoossa - kukaan ei mennyt väliin.
- Lapsi kaatui pahasti pyörällä - kukaan ei pysähtynyt auttamaan.
- Vanhus makaa kaupan lattialla - kukaan ei edes pysähdy kysymään tarvitaanko apua.
- Autokolari, eikä kukaan ohikulkija pysähdy.

Käännetään katse pois, painetaan kaasua, harpataan yli tai koukataan pientareen kautta. Mutta ei hemmetissä haluta hankaloittaa omaa elämää jonkun toisen huonolla onnella. Tiedä vaikka tarttuisikin vielä.

Mitä siellä muka-positiivisen ajattelun kurssilla siis oikeasti opitaan? Tyhmyyttä? Vastuuttomuutta? Katsomaan pois ikävistä asioista, ettei oma mielenrauha järky?

Pitäisiköhän tälle vastenmieliselle, mutta ah-niin-trendikkäälle, muotisuuntaukselle alkaa oikeasti tekemään jotain?

Esimerkiksi alkaa kantamaan vastuuta. Jokaisen ja jokaisesta?

Tai tajuta edes lopettaa se naurettava esittäminen, vaikkei muista ihmisistä välittäminen kiinnostaisikaan. Olisit edes aidosti mulkku.

Animalia hoi! Unohtuiko järki ja kohtuus?

Kuva: Hippos ry

Vaikka tulee välillä kapsahdettua itsekin ääripään mielipiteisiin, niin muiden suusta niitä on useimmiten aika raskasta kuunnella. Provokaatiotarkoituksessa kärjistäminen on usein paikallaan, mutta kun tunnettu järjestö messuaa selvästikin aiheesta, minkä kokonaiskäsityksestä heillä ei ole hajuakaan, koko asia alkaa vain vituttamaan. Ja järjestö myös.

Kyseessä on siis Animalian kannanotto raviurheiluun. Aiheesta uutisoi viime viikolla seuraavasti mm. Iltalehti.

Valitettavasti en saanut käsiini kyseistä Animalia-lehteä, jossa aihetta on käyty läpi, eikä järjestön sivuilla hiiskahdeta asiasta ollenkaan.   Käsitykseni, joka muiden aihetta referoineiden medioiden perusteella jää päällimmäisenä käteen, on Animalian täydellisyyttä hipova ymmärtämättömyys kokonaisuuksista. Koskien kaikkea eläinurheilua ja eläinten viihdekäyttöä norsuista akaariokaloihin.

Tähän väliin täytyy muistuttaa, että olen ollut Animalian toimintaan monessakin asiassa aivan helkkarin tyytyväinen. Turkistarhauksen sekä koe-eläinkäytön vastustaminen ovat olleet aiheina suorastaan loistavia ja toteutus ensiluokkaista. Olenpa peräti harkinnut Ville Niinistön tavoin liittymistä kyseiseen kerhoon ihan jo kannatuksen vuoksi. Tällä hetkellä tosin en edes harkitse.

Mutta takaisin asiaan. Onko oikeasti helpompaa kohdetta ruoskinnalle tässä maassa kuin raviurheilu? Tuleeko mieleen yhtään? En itse kovin äkkiä keksi. Laji, jota näytetään täysin avoimesti televisiossa, josta uutisoidaan laajasti. Ihmisten nimet omistajista valmentajien kautta hoitajiin ovat näytillä. Hevosten syntymäajat, rodut ja terveystilanne kerrotaan iltalehdissä taustaihmisten toimesta. Kerrotaanpa jopa varusteetkin.

Mutta koska lajissa kiertää raha, sen täytyy olla pahasta. Hevosraukkojen selkänahasta nekin setelit on ruoskittu.

Väärin, väärin ja väärin. Raha on se, joka jokaisen eläinlajin, josta ihminen huolehtii, kohdalla mahdollistaa viime kädessä eläimen kunnollisen hoidon. Laadukkaat rehut, eläinlääkärit ja lajinomaisen elinympäristön. Siihen ei riitä pelkkä maailmoja syleilevä epärealistinen into.

Epärealistisuus ja liika hallitsematon tunne on juurikin vallitsevana olotilana niillä ihmisillä, joiden eläintenpitoon viranomaiset suuressa osassa tapauksia joutuvat kovalla kädellä puuttumaan. Ja niissä tapauksissa jokainen on kärsijä. Suurin kärsijä yleensä on se eläin.

Olisiko se sitten kuitenkin se kilpailutilanteessa ohjastajan kädessä oleva piiska, joka provosoi järjestöjä liikkeelle? Ratsastajillahan samainen raippa on likimain aina ja joka tilanteessa mukana. Myös kotitreeneissä. Mutta se on ok? Sitä ei lasketa? Vai onko se sitten sen piiskan käyttö? Miten tolkullista luulet piiskan käytön kotona olevan teiniratsastajilla, joilla hirttää raippakäsi on-asentoon kilpapaikalla kaiken kansan nähden pilalle menneen suorituksen jälkeen? Eipä ole usein tullut raveissa nähtyä. Ratsastuskilpailuissa useamminkin. Kun taito loppuu, alkaa väkivalta.

Norjassa kiellettiin raveissa piiskan käyttö kokonaan vuosia takaperin. Siistiytyikö ajokulttuuri visuaalisesti? Kaikkea muuta. Tilalle tuli hännän pöyhiminen käsillä, kärryillä heiluminen ja ohjilla huitominen. Ajo näytti kaikkea muuta kuin eleettömältä. Johtunee siitä, että ratsastukseen verrattuna raveissa se kuljettaja ei ole kosketuksessa hevoseen. Ei ole pohkeita tai muuta kosketusmahdollisuutta käytössä, koska hevoseen on sitä etäisyyttä.

Entä sitten hevosten kuolemat? Kyllä hevosia kuolee. Kaikissa lajeissa. Osa loukkaantuu, osa ei sovellu tehtäviinsä, osa joudutaan lopettamaan joko sairauksien tai tapaturmien takia. Osa pitovaikeuksien takia. Niistä ei vaan kerrota yhtä paljon uutisissa. Raviurheilusta sen sijaan kerrotaan. Ja hyvä niin. Avoimuus on aina ensimmäinen askel kehitykselle.

Elämän itseisarvo ei myöskään saa olla sen pituus vaan sen eletyn elämän laatu. Tämä tulisi jokaisen eläinihmisen muistaa. Jos elämässä ei ole laatua, tilannetta täytyy muuttaa. Jos tilannetta ei saada muutettua paremmaksi, eläin tulee lopettaa. Se on hyvin yksinkertaista ja vastuullista.

Hevosten lopettamisen näen kuitenkin jopa ekologisesti paljon hyväksyttävämpänä kuin esimerkiksi koiran. (Kai niin voi sanoa? Kyllä voi?) Koira lopetetaan ja haudataan. Tai tuhkataan. Samat mahdollisuudet ovat myös hevosella, mutta lisäksi hevosta voidaan mahtavasti hyötykäyttää syömällä. Liha on hyvää ja luonto kiittää. Taas säästyi tuotantotaloudessa jokunen possu, kun hevosen ruho tuli hyödynnettyä. Taisi olla lisäksi aika hemmetin paljon onnellisempaa lihaakin. Ja jos omansa syö, niin tietää tarkalleen miten eettistä se liha oli. Kaikki voittaa.

(Enkä ole laskenut, mutta uskoisin, että koiran hiilijalanjälki per elopainokilo saattanee olla aika paljon suurempi kuin hevosella per elopainokilo? Korjatkaa jos olen väärässä.)

Jos kuitenkin katsotaan eläinten käyttöä missä tahansa, niin se on aina enemmän tai vähemmän viihdekäyttöä. Kotikoirat ovat meillä viihdykkeinä. Osa elää hyvää elämää, osa kohtuullista ja osan elämä on puhdasta helvettiä. Sama koskee kissoja.

Kissojen ulkoilu on osalle punainen vaate, koska kissa saattaa ehkä loukkaantua. Syödä peräti linnun (eivät muuten ole kissalle se mieluisin ravintolähde, trust me.).  Olisipa siis mukava osata ennustaa kaikki onnettomuudet. Myös siellä kotona, koska niitäkin sattuu. Tassut palaa kuumalla hellalla tai katti putoaa pahasti. Jopa ikkunasta tai parvekkeelta. Ihan kuoleekin. Karanneita sisäkissoja on kadonneet-palstat pullollaan. Kontrollia, kontrollia. Kissasi elämä saattaa muuten romahtaa koristekaapin hyllyltä alas ja omasi siinä mukana. Mutta kun kaikkea elämää ei vaan kuulu eikä voi kontrolloida.

On silti yleisesti hyväksytympää hankkia kissa tai vaikka useampikin, pitää niitä sisätiloissa ja tuntea olevansa vastuullinen. Vakavat ylipaino-ongelmat ikävine lieveilmiöineen vaivaavat yleensä nimenomaan sisäkissoja. Samoin stressiperäiset käytöshäiriöt ja iho-ongelmat. Mutta ei kai se haittaa? Onhan ajatus ollut taustalla tärkein - kissa on turvassa ja minä saan siitä huolehtia. Kissan hyvinvoinnista ja luontaisesta elinympäristöstä metsästämisineen viis. Eläinlääkärissäkin hoidetaan enemmän omistajan egoa kuin kissaa. Ei sellaista lääkettä tai leikkausta olekaan, mistä kissalle apu saataisiin, mutta omistaja on tyytyväinen, kun sai taas orastavaa toivoa ja kiitokset kassalla.

Koirilla sen sijaan kyllä surutta renkutetaan ympäri kyliä hermoromahdukseen asti. Harrastetaan ja sosiaalistetaan niitä. Hiki virtaa, hermot on kireellä eikä ketään naurata.

Pienet seurakoirarodut könköttävät blinbling-kaulapannoissa polvet luksoiden, mutta pääasia on näyttää hyvältä. Vermeitten hinta on suorassa suhteessa omistajan paremmuuteen.

Vauvan asemaan päätyneet ruttunaamat pystyvät hädin tuskin hengittämään ja meinaavat kesällä kuolla lämpöhalvaukseen jo ihan kotonakin. Lenkkeily nyt ei tule edes kysymykseen. Ihopoimut jatkuvasti tulehtuvat ja ristisiteet on poikki. Mutta niistä on iloa juurikin siitä syystä. Ihmisen ylitsepursuava hoivavietti ja vammainen koira - pettämätön yhdistelmä. Ei tosin koiran kannalta.

Eläinlääkärilaskut hipovat tuhansia vuodessa, kun lemmikkejä laitetaan käymään läpi kivuliaita leikkauksia. Lopetus ei ole vaihtoehto. Allergioita on enemmän kuin tarpeeksi ja hampaat suussa yksi risti kaksi. Terveitä purentoja saa hakea. Tai tervettä luustoa. Tai hemmetti liikuntakykyä ylipäätään. No hitto, terveitä koiria ei enää edes ole. Kivusta ja kärsimyksestä on tullut rotuominaisuus ja jos ei ole, niin sitten se terveys katoaa treeneissä.

Ja jos nyt vielä joissain roduissa on niitä suht terveitä yksilöitä, niin ne ovat usein kovassa harrastuskäytössä olevia koiria. Jotka hajoavat ennen pitkää nekin. Ja koirien treenaaminen se vasta mielenkiintoista onkin. On paljon lajeja, joita voi harrastella rennolta pohjalta, mutta myös niitä, missä rentous on kaukana. Suojelu on luultavasti kotoisista lajeista yksi rajuimmista. Selkävammoja, hammasvammoja, niskavammoja. Katkenneita ristisiteitä, nivelrikkoa. Rankkaa, rankkaa. Koirat käyvät kovilla kierroksilla niin fyysisesti kuin henkisestikin ja se näyttää komialta. Jos koira menee mäsäksi, pitääkin olla varuiksi jo toinen kasvamassa. Hyvää koiraa kun on vaikea saada, niitä on ehkä kuitenkin hyvä olla kasvamassa ainakin pari.

Ihan se ja sama.

Entä sitten  jyrsijä- ja kissanäyttelyt tai vaikka akvaariot kodeissa? Onko kovinkin lajinomaista meininkiä?

Joku tolkku hei.  Ravit on kuitenkin eniten ja tarkimmin valvottu eläintapahtuma ja väärinkäytökset jäävät kiinni suurella kovalla prosentilla.

Oon ihan loppu.

Ympäristöministeriö piikkinä hallituksen lihassa

Ympäristöministeriön lakkauttaminen tai muuttaminen osaksi luonnonvarakeskusta säästöjen takia, oli varmasti Sipilälle ja koko Keskustalle suuri haave. Haave, jonka leikkaustarve olisi näppärästi oikeuttanut puolivahingossa.
.
Myöskään Kokoomus elinkeinoelämän etuja ajavana hallituspuolueena olisi tuskin yhtään enempää asiassa hanttiin laittanut. Kaikkea muuta.
Perussuomalaisia eivät ympäristö- ja luontoasiat taas kiinnosta jo periaatteesta. Liekö siihen oikein kapasiteettiakaan.

Ympäristöministeriö on ollut usein syystäkin hankalin pala purtavaksi, kun kepulaiset ovat koittaneet ajaa talouskasvua maaseudulle luonnon kustannuksella. Muu hallitus puoltaa samaa.

Tänään saimme kuitenkin ilouutisia. Yle uutisoi illalla, ettei ministeriöitä aiota muuttaa rakenteellisesti. Tämä lausunto oli kuultu Sipilältä tämän illan tiedotustilaisuudessa.

Hyvää pelisilmää vai paniikkiratkaisu? Oli se sitten kumpaa tahansa, niin se oli ainoa, mitä Sipilällä oli enää vaihtoehtona jäljellä, sillä äänestäjät olivatkin olleet hyvin eri linjoilla asiasta.

Aiemmin aamupäivällä niinikään Ylen avaaman kyselyn mukaan, juurikin kepulaisuuden kulmakiven eli maa- ja metsätalousministerin kokee turhaksi peräti lähes puolet lukijoista. Tarkasti sanottuna 45,63%.

Järkyttävä pommi? Keskustalle ainakin.

Ympäristöministerin turhaksi kokee vain 13,3 prosenttia. Ympäristöministeristä menee lukijoiden mielissä turhuudessa ohi myös kehitysministeri 14,32 prosentilla.

Päivän ajan jatkunut äänestys oli kello 22-23 välillä myös muiden osalta melko selvää peliä.

Tärkeimmäksi ministereiksi koettiin valtiovaraiministeri, ulkoministeri, oikeusministeri, sisäministeri, opetus- ja viestintäministeri sekä sosiaali- ja terveysministeri. Näillä jokaisella äänten määrä oli jäänyt alle prosenttiin.

Mutta miksi ihmeessä maa- ja metsätalousministerin kokee turhaksi niin suuri osa lukijoista? Jos heittämällä ottaa pienen otoksen viimeisimmistä maa- ja metsätalousministereistä, niin listalla ei suuria hurraa-huutoja saa liikkeelle.

Viimeisimpänä pallilla nähtiin Petteri Orpo. Lyhyt vierailu ministerin pallilla, mutta sitäkin tuskaisempi. Orpo jäänee mieliin lähinnä vain totaalisen nolosta susien kannahoidollisesta metsästyskokeilusta. Hei hei Petteri. Jossain muussa hommassa ehkä parempi onni?

Orpoa edelsi Jari Koskinen, joka konttasi ministeriönsä kanssa kovin syvissä vesissä mm. Itämeren lohen ja Jasper Pääkkösen kanssa. Moni varmasti muistaa miten tapauksesta uutisoitiin laajasti kaksi vuotta takaperin puhumattakaan legendaarisesta A-stream-ohjelmasta, jossa Pääkkönen puhui suunsa puhtaaksi. Tapauksesta löytyy viihdyttävän laajasti detaljeja muunmuassa Uudesta Suomesta.

Parhaiten mieliin on silti varmasti painunut surullisen kuuluisa Sirkka-Liisa Anttila. Nainen joka torppasi täysin vastuuttomasti norppia suojelevan verkkokalastuskiellon Saimaalla, jonka tyttären sikatila välähteli Oikeutta Eläimille-yhdistyksen salaakuvatuilla videoilla ja joka on tuomittu perättömästä lausumasta ehdonalaiseen v. 1965.

Aika järkyttävää touhua.

Tämän luokan suhareitten aika on vaan ohi. Olisi pitänyt olla jo aikoja sitten. Enää ei ihmetytä?

Epäaidot epäeläjät

Ai mikä sai tarttumaan näppikseen ja kirjoittamaan tänne pitkän tauon jälkeen? Ympäröivä maailma kaikkine epätäydellisyyksineen. Tyhmyys, joka ei tietenkään ole minun vaan muiden. Rohkeus? Tuskin sentään. Turhautuminen? Aivan varmasti.

Pidemmittä puheitta käyn ensin suvereenisti muiden bloggaajien ja somettajien kimppuun. Täysin vailla estoja asian suhteen. Ei varmasti viisasta, mutten ole kovin viisaana näissä asioissa itseäni pitänytkään. Kyllä tähän maahan räkytystä mahtuu. Viisaus käytetään sitten niihin oikeasti tärkeisiin asioihin - ei blogissa pätemiseen.

Mutta hei, tiedättehän nämä nykyajan bloggarit? Umpipositiivisia elämäntapablogeja, life coachingia, ruokakikkailua, sisustamista ja sitä perkeleen joogaa sadassa eri muodossa ja eri paikassa. Istuen, seisten, vedessä, matolla, maalla ja ilmassa. Omassa olohuoneessa ja kaupungin puistossa. Ja joka kerta kuvaa twitteriin tai faceen. Oon taas ihan hitokseen parempi ihminen näättekö! Juntit...

Joka tuutista tulee ulos, miten juuri tänään voit olla parempi ihminen ja alkaa elää hetkessä. Voimautumista. Innovatiivisuutta. Flowta. Anteeksiantoa itselle (ei tietenkään muille). 

Näennäistä nöyryyttä ja hitokseen rahanmenoa, jotta voit näyttää sopivan vaatimattomalta kalliissa releissä. Satasen maksaneet keltaset kumpparit, toinen satanen farkkuihin, pari satasta villapaitaan ja yksi huntti sadetakkiin. Muista uusia rillit ajantasalle, vaikket rillejä tarttiskaan. Mutta hei, tuntuu hyvältä ja näyttää vielä paremmalta. Oot ihana ja aivan mahtava tyyppi just tollasena kun oot!

Jokainen hakee minuuttaan ja hyvää oloaan kovaan ääneen. Ja samaan aikaan päivittää someen latteita ja kaiken lisäksi jonkun aivan muun keksimiä viisauksia vakuuttaen, miten tää on nyt se juttu ja miten on tullut löydettyä jotain uniikkia. No joo, sama naama peilissä kuin kymmenet vuodet aiemminkin, mutta kai siitäkin voi joku kovat kicksit yhtäkkiä saada. 

Vältetään uhriutumista, mutta samaan aikaan kilpaa pengotaan olemattomia lapsuuden traumoja ja haetaan syytä muista omaan olotilaan, joka on sopivasti huono, jos on tarjolla trendikäs itsensätutkiskelukurssi ja taas hiton hyvä, jos tarjolla on näkyvyys somessa.

Puolustetaan vähäosaisia ja maahanmuuttoa, mutta vain teoriassa. Tosielämässä ei käsiä haluta liata ja silti omatunto suorastaan häikäisee puhtaudellaan. Pariin adressiin vaan nimi ja Dalai Lama-aforismi faceen ja taas potkii hyvin. Mielessä ei käy edes hetken, että sen törkeän ylihintaisen lifcoaching-kurssin hinnan voisi vaikka tyrkätä jollekin oman kaupungin vähävaraiselle yksinhuoltajalle. Ihan hei aivokuollut ajatuskin. Se varmaan kuitenkin ryyppäisi ne rahat.

Just niin ja haista itte.