Miksei se vaan ole kaikkien juttu? Miksi juurikin ne jutut ahdistaa itseä? Tavallaan haluaa, muttei kuitenkaan missään nimessä halua? Tarkemmin kun ajattelee, niin ei missään nimessä halua!
Kun jotkut meistä vaan elää haasteista, jännityksestä, suurista tunteista ja jonkinasteisesta henkisestä masokismista. Jos menee liian mukavasti, niin siinä on jotain vikaa. Se ei tunnu aidolta elämältä. Tuntuu höttösiltä ja hepposilta kuorilta. Steriililtä. Epäaidoilta. Tylsältä. Kamalalta! Happi loppuu!
Toisaalta, jos menee hemmetin huonosti liian pitkään, niin ei sekään toki tavoittelemisen arvoista ole. Mutta juttu onkin siinä taistelemisessa ja itsensä haastamisessa. Kerta toisensa jälkeen pitää ottaa itsestään mittaa, että hitto vie, onko musta vielä tähänkin? Ja onhan musta. Useimmiten. Se on se sisäinen tuli, joka ajaa eteenpäin.
Harvemmin niinä helppoina onnistumisen hetkinä tulee tehtyä oivalluksia itsestä. Yleensä siellä aallonpohjassa on sitten pakko oivaltaa. Melankolia ja vaikeudet pakottavat raaputtamaan syvemmältä ja jotain sieltä aina löytyy. Vastoinkäymisissä tekee mainioita havaintoja myös muista ihmisistä. Kun homma käy hankalaksi, on oikeaa luonnettaan vaikea enää peitellä. Juurikin silloin löytää uusia nyansseja kaikesta. Jättää vanhoja juttuja taakse ja kääntää uusia sivuja. Hakee sen suunnan uudestaan perustuen niihin uusiin havaintoihin. Löytää ehkä oikeamman polun.
Vaikeudet vahvistaa ja raaka markkinatalous puhdistaa. Jyvät karsitaan akanoista ja sitä rataa. Koskee kaikkia elämän osa-alueita.
Sen verran vuosikymmenten varrella on tullut kuitenkin aikuistuttua, että jotain vähän pitkäkestoisempaa on täytynyt toki pyrkiä sietämään ja tekemään vastuullisia valintoja. Aina ei voi lähteä ovet paukkuen ja haistatella, vaikka mieli tekisi. On se parisuhde sekä lapsi, ja sitä duuniakin pitäis koittaa jaksaa tehdä. Ylipäätään sen arjen pitää kuitenkin pyöriä jotenkin päin, vaikka välillä hihat käryää niin, että olkapäitä alkaa kuumottaa ja kynnet ovat hiiltyneet mustiksi.
Se, että on vähän lyhytpinnainen, ei silti oikeuta pistämään läskiksi myös muitten elämää köykäsin perustein. Ei temperamenttiin vedoten voi käsiään pestä vastuusta.
Realismi on yleensä hyvin läsnä, kun on välillä kontannut syvällä. Ja noussut sieltä kerta toisensa jälkeen kuin parempikin Feenix tuhkasta. Joitain asioita on ollut pakko oppia. Jos ei muuten, niin vähintään kantapään kautta.
Paineensietokykyä on, kunhan motiivi on hyvä. Ilman hyvää motiivia, ei viitsi edes panostaa.
Toisaalta - joitain asioita sitä sietää kerta kerran jälkeen vähemmän.
Kaikessa on siis aina kääntöpuolensakin.
Turhaa kitinää ei jaksa. Eikä mitään hölmöjä jeesusteluja. Ei mitään teennäistä ja onttoa liibalaabalätinää ja bullshit-bingoa.
Kun näkee elämän kaikkine sävyineen, on ihan hiton vaikea kuunnella miten joku tulee viisastelemaan mustasta ja valkoisesta. Kertomaan itsestäänselvyyksiä ikäänkuin olisi juuri keksinyt pyörän uudestaan.
Se lienee minun akilleen kantapääni, josta en ehkä halua edes luopua. Vitutus yhdistettynä elämänkokemukseen on joskus loputon voimavara enkä edes halua olla kiva ja mukava happy camper. Hitto, minä oon minä. Olkaa te muut sitten mitä olette.
Sitten kun alkaa tosissaan hirttämään mopon moottori kiinni, tulee yleensä tehtyä elämälleen jotain. Joskus isompaa, joskus pienempää. Pääasia, että tekee itselleen. Ja jos joku muu siinä sivussa saa jotain hyvää siitä myös, niin se on vain bonusta.
Mistä se kamala uudistamisvimma ja motivaatio yleensä iskee, sitä en tiedä itsekään. Joskus se on pientä, joskus isompaa. Mikä kenenkäkin mittari on. Mutta tällä kertaa tämä sohvaperuna kävi juoksemassa. Ja se tuntui pirun hyvältä. Puran kaiken kuukausien turhautumisen fyysiseen rääkkiin. Teen itsestäni entistä vahvemman. Voi olla, ettei tämäkään kestä kauaa, mutta homman juju lieneekin siinä, että pystyn näyttämään itselleni, että pystyn. Mihin vaan. Tähänkin.
Seuraavaksi sitten teen jotain muuta. Ei hajuakaan mitä, mutta jotain. Ravistelen kaikki itseäni ärsyttävät tekijät hiiteen ja keksin jotain tilalle. Oman elämäni inventaario ja yt-neuvottelut. Kaikki samassa. Oikein innolla odotan lopputulosta.
Kokeilkaa rajojanne ja ravistelkaa normeja, Mutta tehkää se kuitenkin järkevästi. Muistakaa realiteetit ja suunnitelkaa hyvin. Ihminen kestää ihan hemmetin monta maahansyöksyä, jos asennoituu oikein ja päättää nousta tuhkasta. Ja jos ei nouse, niin sitten ei nouse. Sekin on vain elämää.
Jotta elämässä voi olla voittajia, täytyy myös olla häviäjiä. Kuka tahansa voi olla kumpi tahansa, kun tahtotila ja suunnitelma on kohdallaan.
Huomenna nyrkkeiluhanskat käteen pitkästä aikaa ja treenaamaan. Tataa ladies!
