Epäaidot epäeläjät

Ai mikä sai tarttumaan näppikseen ja kirjoittamaan tänne pitkän tauon jälkeen? Ympäröivä maailma kaikkine epätäydellisyyksineen. Tyhmyys, joka ei tietenkään ole minun vaan muiden. Rohkeus? Tuskin sentään. Turhautuminen? Aivan varmasti.

Pidemmittä puheitta käyn ensin suvereenisti muiden bloggaajien ja somettajien kimppuun. Täysin vailla estoja asian suhteen. Ei varmasti viisasta, mutten ole kovin viisaana näissä asioissa itseäni pitänytkään. Kyllä tähän maahan räkytystä mahtuu. Viisaus käytetään sitten niihin oikeasti tärkeisiin asioihin - ei blogissa pätemiseen.

Mutta hei, tiedättehän nämä nykyajan bloggarit? Umpipositiivisia elämäntapablogeja, life coachingia, ruokakikkailua, sisustamista ja sitä perkeleen joogaa sadassa eri muodossa ja eri paikassa. Istuen, seisten, vedessä, matolla, maalla ja ilmassa. Omassa olohuoneessa ja kaupungin puistossa. Ja joka kerta kuvaa twitteriin tai faceen. Oon taas ihan hitokseen parempi ihminen näättekö! Juntit...

Joka tuutista tulee ulos, miten juuri tänään voit olla parempi ihminen ja alkaa elää hetkessä. Voimautumista. Innovatiivisuutta. Flowta. Anteeksiantoa itselle (ei tietenkään muille). 

Näennäistä nöyryyttä ja hitokseen rahanmenoa, jotta voit näyttää sopivan vaatimattomalta kalliissa releissä. Satasen maksaneet keltaset kumpparit, toinen satanen farkkuihin, pari satasta villapaitaan ja yksi huntti sadetakkiin. Muista uusia rillit ajantasalle, vaikket rillejä tarttiskaan. Mutta hei, tuntuu hyvältä ja näyttää vielä paremmalta. Oot ihana ja aivan mahtava tyyppi just tollasena kun oot!

Jokainen hakee minuuttaan ja hyvää oloaan kovaan ääneen. Ja samaan aikaan päivittää someen latteita ja kaiken lisäksi jonkun aivan muun keksimiä viisauksia vakuuttaen, miten tää on nyt se juttu ja miten on tullut löydettyä jotain uniikkia. No joo, sama naama peilissä kuin kymmenet vuodet aiemminkin, mutta kai siitäkin voi joku kovat kicksit yhtäkkiä saada. 

Vältetään uhriutumista, mutta samaan aikaan kilpaa pengotaan olemattomia lapsuuden traumoja ja haetaan syytä muista omaan olotilaan, joka on sopivasti huono, jos on tarjolla trendikäs itsensätutkiskelukurssi ja taas hiton hyvä, jos tarjolla on näkyvyys somessa.

Puolustetaan vähäosaisia ja maahanmuuttoa, mutta vain teoriassa. Tosielämässä ei käsiä haluta liata ja silti omatunto suorastaan häikäisee puhtaudellaan. Pariin adressiin vaan nimi ja Dalai Lama-aforismi faceen ja taas potkii hyvin. Mielessä ei käy edes hetken, että sen törkeän ylihintaisen lifcoaching-kurssin hinnan voisi vaikka tyrkätä jollekin oman kaupungin vähävaraiselle yksinhuoltajalle. Ihan hei aivokuollut ajatuskin. Se varmaan kuitenkin ryyppäisi ne rahat.

Just niin ja haista itte.

Laman ruokkijat?

Mitä tahansa asiaa koitetaankin edistää, niin näinä päivinä asia tyssää rahaan. Nyt on lama. Menee huonosti. Pitää säästää. Ei voi ostaa mitään. Tämä on monen itseään järkevänä pitävän kansalaisen kanta.

Mutta mihin sitten säästetään laman uhatessa? Miksi juuri lama saa ihmiset säästämään entisestään?
Edes satasen nipistys kuussa ei mitenkään korvaa tulevaa työpaikan menetystä. Muutama extratonni tilillä ei estä ylilainoitetun talon pakkomyyntiä. Lama ei laske työntekijän palkkaa suoraan ja automaattisesti. Rahaa on elämiseen ihan samalla tavalla käytössä.

Miten olisi, jos vain jatkettaisiinkin elämistä ja järkevää kuluttamista? Raha kiertäisi ja kiertäessään ruokkisi monia yrityksiä, valtiota ja sitä kautta takaisi työpaikkojen säilymistä jatkossakin. Kiertäessään se palaisi työpaikkoina ja palveluina käyttäjänsä luo. Ihana ajatus.

Peruskuluttaja haluaa palvelut ja kulutushyödykkeet halvalla. Kun ajatellaan vain omaa lompakkoa, unohtuu se perusajatus, jolla tämä yhteiskunta pyörii. Kun kuluttaja lyö rahahanojaan kiinni miettimättä kokonaisuutta keskittyessään vain oman pesän näennäiseen hyvinvointiin, hän kaivaa maata myös omien jalkojensa alta tehokkaasti ja lama syvenee.

Samantyyliseen halpaan menevät yrittäjät. Kun haetaan voittoa itselle, ei yrittäjä ajattele yhteiskunnan taloutta tai asiakkaan velkaantumista, likviditeetin romahtamista. Henkilökohtainen halu tulouttaa mahdollisimman suuret voitot itselle, yleensä vielä mahdollisimman nopeasti, ohittaa luonnollisesti tarpeen työpaikkojen luomisesta muille yhteiskuntalaisille. Yrityksen tarkoitushan on tehdä voittoa. Valtion tehtävä on huolehtia työllisyydestä.

Ikävä kyllä tällä hetkellä moni yrittäjäkin on taloudellisissa vaikeuksissa. Yritys ei investoi, ei tee hankintoja - ei ruoki muita yrityksiä, joissa on myös työpaikkoja.

Ja valtio - se se vasta vaikeuksissa onkin.

Kun maamme asukkaista (5,4 miljoonaa) lasketaan karkeasti varovainen 67% työssäkäyviin asukkaisiin, päästään lukuun  3,6 miljoonaa. Jos näistä jokainen vähentäisi kaupallista kulutusta huonon taloussuhdanteen takia edes 100€ vuodessa, tarkoittaisi se 360 miljoonan euron puuttumista rahavirroista. Puhuttaisiin siis 0,36 miljardin vajeesta, joka seisoisi ihan tavallisten työelämässä olevien ihmisten tileillä ja lompakoissa.
Pelottava ajatus, jos tuo summa olisikin suurempi?

Puhuttaisiinko samalla monesta katoavasta työpaikasta, kaatuvista yrityksistä?
Tuskin, sillä tosiasiassa luvut ovat vieläkin kovemmat. Suomalainen kotitalous säästää mediaanin mukaan 200 euroa kuukaudessa. Kotitalouksia oli vuonna 2009 2,5 miljoonaa. Euroja säästetään näiden lukujen mukaan 6 miljardia.
Mikäli ohitetaan mediaani ja katsotaan keskimääräistä säästämistä, luku enemmän kuin kaksinkertaistuu 12,9 miljardiin.

Toiselta kannalta katsottuna, säästämisaste on Suomessa heilunut viime vuodet nollan molemmin puolin. Väki on siis ajoittain kuluttanut enemmän kuin on saanut euroja ansaittua. Samaan aikaan yrityksillä on mennyt hyvin. On tuotettu ja kulutettu liikaa? Eletty yli varojen? Korjausliikkeelle on siis tarvetta eikä säästäminenkään ole pahasta.

Lama on tulos tasapainnottomasta tilasta taloudessa. Pullasta ei voi viedä vain rusinoita. Etenkään, jos siihen pullaan ei ollut alunperinkään varaa. Lama on kuin kansakunnan ulosmittaus.
Lama ei ole kuitenkaan huono asia, kuten ei ulosmittauskaan. Laman tehtävä on asettaa palikat takaisin tasapainoon. Rahan määrä maailmassa on vakio ja rahavarojen ajautuessa epätasapainoon, on tilanne stabiloitava oikealle tasolle. Se tietää suurelle osalle ihmisistä muutosta omaan elämään. Oli kyseessä sitten yrittäjä tai työntekijä.

Lamaa ei kuitenkaan pidä pelätä. Se aiheuttaa kulutukseen korjaavia ohjausliikkeitä, mutta se ei saisi lamauttaa. Lamaantuminen on pahinta mitä rahojen vähentyessä voi ihmiselle ja kansakunnalle tapahtua.

Kuole ja anna toistekin kuolla?

Ihminen on kovin etuoikeutettu. Me päätämme siitä, onko jollain eläimellä tai jopa toisella ihmisellä oikeus elää ja kuolla.
Mutta omasta kuolemastamme meillä ei ole oikeutta päättää.

Elämme yhteiskunnissa, joissa elämää pidetään suurena lahjana. Jokaisen meistä tulee sitä vaalia, oli se elämä minkälainen tahansa. Jos joku yrittää sanoa, ettei pidä elämästään tai elämisestä ylipäätään, hänet leimataan. Hänen mielipidettään väheksytään ja pidetään vääränä. Eihän sellainen voi olla mahdollista! Pahimmillaan hänet lukitaan johonkin laitokseen "omaksi parhaakseen", koska hän on vaaraksi itselleen ja ympäristölleen. Hänellä on silti myös vastuu läheisistään. Läheistensä pahastamielestä vähintään, vaikkei hän itsestään välittäisikään. Ajatelkaa nyt niitä surevia ystäviä ja sukulaisia! Unohtakaa ihmisen oma tahto.
Enemmistö päättää ja kaikkien tulee olla "normaaleita".

Hän on pelkuri. Pelkuri, jolla kantti petti tiukan paikan tullen. Luuseri. Todellisia uhreja ovat ne muut, joita hän jätti jälkeensä tai koitti jättää jälkeensä. Ilman selityksiä. Miten raukkamaista.

Yleensä ihminen menettää elämänhalunsa tragedioiden, sairauksien tai muiden ongelmien kasaantuessa. Kun ulospääsyä ei löydä, alkaa eteenpäin jatkaminen muodostua taakaksi. Niskassaan voi tuntea ympäristön paineen siitä, miten pitää pärjätä. Jatkuva stressi kasaantuu, tunnet jo olevasi taakkana muillekin.

Lukiessa erilaisten lääkkeiden sivuoireista, useassa näkyy mainittavan masennus yhtenä. Moni syölääkkeitä, pysyäkseen terveenä, pystyäkseen käymään töissä, pystyäkseen elämään. Täyttääkseen yhteiskunnan luomat vaatimukset. Saadakseen vastapalveluksena masennuksen. Sen kanssa kamppaillaan mielessä. Koitetaan sulautua yhteiskuntaan ja vastata sen vaatimuksiin. Hymyillään, vaikka pahalta tuntuukin.

Omat tuntemukset alkavat olla mustanpuhuvia, mutta koska järki toimii, ymmärtää, ettei niitä ajatuksia voi sanoa ääneen. Punnukset vaa'an toisessa kupissa voivat olla vieläkin suuremmat.
Mitä yksinhuoltaja sanoo terveyskeskuksessa? Kuinka nopeasti lapsi tullaan ottamaan huostaan? Kenelle nuori teini puhuu? Vanhemmilleen vai kavereilleen? Tuskin. Mitä uskaltaa sanoa ja uskaltaako edes hakea apua? Lukitaanko minut johonkin? Vai pitäisikö vielä koittaa pärjätä? Kun kuitenkin moni sanoo, että masentuneen "pitää vaan ottaa itseään niskasta kiinni". Jos minä vielä yritän kuitenkin...

Yhteiskunta ei heikkoja elätä tai ei halua elättää. Vähän väliä törmää valituksiin kunnollisten ja normaalien työssäkäyvien ihmisten verovarojen hassaamisesta milloin vammaisten, maahanmuuttajien, alkoholistien ja ties keiden hoitoon. Niiden vähävaraisten, joilla ei olisi oikeutta vaatia mitään. Pitäisikö ihmisellekin laskea nykyään tulostavoite ja palveluihin oikeus sen mukaan? Miten se vaikuttaisi kuolleisuuteen entä kuinka kävisi ihmisoikeuksien? Ihmettelen syvästi niitä ihmisiä, jotka näitä sutkautuksia ulos ilmoille päästävät. Kumma kyllä nämä ihmiset ovat, ainakin olevinaan, niitä paremmin koulutettuja ja fiksumpia.
Vähänpä se nykyään takaa.

Sitten ihmetellään, miksei itseltään hengen riistänyt puhunut ongelmistaan. Tavallaan nostan hattua heille. Eivät he olleet pelkureita. Heillä oli rohkeutta sanoa: "Hyvästi. Ei ole mun juttu. Pitäkää tunkkinne perkele."

Ehkä meidän olisi aika jo oppia jotain.

Kuka sinun pyllysi pyyhkii?

Kun on parisenkymmentä vuotta itse laillisesti ostanut tupakkinsa, ei sitä enää jaksa ottaa kohteliaisuutena nippanappa parikymppisen tytöntyllerön alkaessa tivata papereita lähikaupan kassalla.

Kuka perkele keksi yhtäkkiä, että joku yhdistys (ts. Päivittäistavarakauppa ry) voi alkaa jakelemaan ohjeita, joiden perusteella tänä päivänä  kaupoissa ja kioskeilla kassat sitten mielivaltaisesti penäävät henkilöllisyystietoja ihmiseltä, joka on selvästi riittävän vanha ostamaan savukkeet, mutta saattaa ehkä olla alle 30-vuotias. Siis anteeksi mitä?

Näitä tilanteita on itsellä ollut pari kappaletta. Ensimmäisellä kerralla minulle todellakin kieltäydyttiin myymästä. Molemmilla kerroilla paperien tivaaja on ollut minua sen verran nuorempi, että olisi voinut luultavasti olla lapseni.

Ajattelin kolmannella kerralla (mikäli sellainen jumalaton onnenpotku kohdalleni vielä osuu) kokeilla kepillä jäätä ja pyytää ystäväni neuvojen mukaan kauppiaan paikalle selvittämään tilannetta.

Haluan ehdottomasti tietää mihin lakiin tämä papereiden tivaaminen perustuu ja epäilläänkö minun olevan alaikäinen.
Mikäli minua ei epäillä alaikäiseksi, niin oletan kaupan myyvän minulle savukkeet kuten kuuluukin.
Jos minua taas epäillään alaikäiseksi, niin oletan heidän myös soittavan paikalle poliisit, koska aion aivan kohta lähteä liikkeelle kaupan parkkipaikalla olevalla autolla. Autolla, johon alaikäisenä minulla tuskin olisi ajo-oikeutta.
Haluan myös tietää, miten kauppa on turvannut minun selustani, jos minä luovutan täysin ventovieraalle henkilölle maksukortin sekä henkilötietoni. Onko henkilön taustat tarkastettu eikä hänellä ole rikosrekisteriä ja luottotiedot kunnossa?
Minun rikosrekisterini ja luottotietoni eivät tietysti liity asiaan millään tavalla, koska asiakas on kuningas.

Minulle on lisäksi lapsesta asti opetettu, ettei niitä henkilöturvatunnuksia jaella kenelle tahansa. Mistä noista kaikenmaailman teinihörhöistä ja muista lähiöäideistä tietää mitä ne niillä tiedoilla tekevät.
Ja jos ei kauppiaskaan tiedä, niin mistä minä voisin tietää?

Kyllä sapettaa.

Majakatkin muuten suljetaan yleisöltä, koska hätäpoistumistiet puuttuvat. Taitaa ne muuten puuttua lentokoneista ja ruotsinlaivoistakin. Ainakin määrätyissä tilanteissa.

Osaan minäkin nillittää. Tai ainakin luulen niin.

Mistä saa puhua vai saako mistään?

Ajauduin tänään oikein mielenkiintoiseen keskusteluun, jonka aihetta olen jo pitkään itsekin pohtinut mielessäni. Mistä saa puhua? Mikä on korrekti puheenaihe? Vai onko sellaisia takuuvarmoja ja turvallisia puheenaiheita enää ollenkaan? Aina tuntuu olevan joka nurkalla joku mielensäpahoittaja, jolle ei sovi joku aihe, joka kuulee jonkun vääränlaisen äänensävyn tai ahdistuu jostain. Pitääkö istua vai seistä? Mitä vaatteita tulisi käyttää? Voiko jo hakea ruokaa vai pitäisikö vielä odottaa, ettei vaikuta ahneelta moukalta? Onko soveliasta juoda alkoholia ja jos on, niin pitäisikö tyytyä yhteen annokseen vai uskaltaako ottaa ehkä toisenkin? Mitä uskaltaa kysyä, ettei tungettele tai utele? Tai ettet vaan leimaudu kateelliseksi. Muistitko hymyillä oikeassa kohdassa ja myötäillä riittävästi?
Vai olisiko kuitenkin parempi vaan heittää kissa pöydälle ja antaa palaa sen enempää miettimättä?

Luultavasti.

Puheenaiheista raha tuli heti ensimmäisenä esiin. Minulle tämän pitäisi kaiken järjen mukaan olla todella arka alue, koska olen kroonisesti ollut rahapulassa jo ties kuinka pitkään. Mutta olen päättänyt olla asian suhteen kutakuinkin sinut. Se on vain rahaa. Olen kerran aikanaan suutuspäissäni polttanut pinon laskujanikin. Vain säästääkseni hetkellisesti mielenterveyttäni. Terveys, läheiset, ystävät, perhe - kai sitä ihmisellä on hiukan tärkeämpiäkin asioita, joista kantaa huolta. Jos oikeasti pitää valita.

Tuossa keskustelussa meitä oli neljä. Meistä kaksi oli täysin erilaisella tulotasolla varustettuja, mutta molemmat silti tottuneet siihen, että aina se raha kuitenkin loppuu kesken, oli sitä paljon tai vähän.
Meidän lisäksemme mukana keskustelussa oli kaksi "tarkemman markan" ihmistä. Heille aihe oli selvästikin hankalampi. Toisesta tiedän varmasti, että raha on erittäin ikävä keskustelun aihe ja suorastaan tabu. Hänen kanssaan keskustelua rahasta tulee välttää kaikin keinoin nimenomaan, jos keskustelu kääntyy henkilökohtaisiin rahavaroihin tai niiden käyttämisiin.

Emme päässeet aiheessa kovinkaan pitkälle, kun tuli ensimmäinen kiusallinen hiljaisuus. Se oikeasti jopa nosti kiukun pintaan. Teki melkein mieli alkaa kirkua. Siinä tönötti minun ympärilläni aikuisia korkeasti koulutettuja ihmisiä, joiden elämä meinasi heittää häränpyllyä samantien, kun joku kehtasi alkaa kyseenalaistaa saako rahasta puhua ja miksei siitä saisi puhua.
Keskustelu rahasta ja sen aiheuttamista reaktioista ihmisissä päättyi. Pointti oli tullut selväksi. Erittäin selväksi. 

Pikkuhiljaa keskustelu virkosi muihin aiheisiin, kunnes toinen meistä tuhlureista rohkeasti nosti asian uudestaan esille. Kukaan ei tietenkään arvaa mihin tämä keskustelu päättyi hetken kuluttua. Samanlaiseen vaivautuneeseen hiljaisuuteen.

Ulkona istuttaessa tupakoitsijana päätin ennen pitkää kaivaa esille savukkeet. Korrektisti poistuin hieman kauemmaksi tuhoamaan terveyttäni ja haisemaan pahalta, mitä kaksi porukasta alkoivat heti ihmetellä. Ei heitä kuulemma haittaa lainkaan, tule takaisin sieltä! Samaan hengenvetoon kolmas joutui avaamaan suunsa nenä vinossa - mutta kun häntä haittaa... Tiesinhän minä tämän toki. 

Ja taas laskeutui vieno hiljaisuus.

Susien muuttoliike kaupunkeihin?

Lumet ovat poistuneet, mutta susista puhutaan edelleen. Kun niitä oikeita susia ei oikein enää meinaa näkyä missään, ovat lööppeihin paremman puutteessa susina alkaneet päätyä kaikki vähääkään sutta muistuttavat koirat.
Parhaaseen suoritukseen taisi yltää kerrostalossa Pohjanmaalla asuva kaupunkilaisäiti, joka sekaroituisen koiran havaittuaan julisti jo nähneensä "lapsensa susien ruokapöydässä". Mitäköhän tästä kommentista ajatteli kyseisen äidin kyseinen lapsi? Tai lapsen kaverit ja heidän vanhempansa? Minkälainen silmätikku lapsi on tämän jälkeen kaveriporukassaan?

Itselleni tästä lievästi sanottuna dramaattisesta kielikuvasta nousi mieleen Hannibal Lecter-tyylinen visio hienosti pukeutuneista susista, jotka punaviinilaseja kilistellen aloittelevat ateriointia ihmislapsen pötkötellessä hopeatarjottimella omena suussa kaikilla lisukkeilla hienossa ruokapöydässä kynttilöiden loisteessa. Melkoisia sivistyneitä kulinaristeja oletan.

Eikö tällä idiotismilla oikeasti ole mitään rajaa?

Susiaihe tässä muodossaan alkaa selvästikin olla loppuunkaluttu, kuten alkavat olla myös jäljellä olevat vähälukuiset sudet. Lööppejä silti pitää repiä hinnalla millä hyvänsä ja osalla väestöstä alkaa pyssyjen liipasimet olla hyvin herkällä. Ensimmäistä koirauhria odotellessa? Toivottavasti näiden kuumakallejen räiskinnän tielle ei osu sivullisia eikä etenkään niitä lapsia.  

Seuraavaksi petovihaajien hampaisiin ovat päätymässä karhut ja ahmat. Ilmeisesti määrätyllä osalla luomakunnan luiskaotsitsa, joista kumpuaa jonkinlainen loputon negatiivinen uhma, on evätty mahdollisuus päästä mielenterveyspalveluiden piiriin. Pitäisikö kuitenkin koittaa lähestyä ongelmaa satsaamalla rahaa sinne? Muutama pilleri huiviin ja elämä alkaisi näyttää paljon tasapainoisemmalta ja mukavammalta?
Saattaisi auttaa sivistysyhteiskunnassamme selvästi pahoinvoivia yksilöitä. Ketään nimeltä mainitsematta.

Mummolle on varmasti taivaassa paikka

Kävin tänään istumassa mummoni luona vanhainkodissa läheisteni kanssa. Istuimme huoneessa yli kaksi tuntia juttelemassa keskenämme ja myös mummon kanssa. Vaikka mummo ei tainnut enää valtaosaa puheistamme ymmärtääkään saatika puhua mitään. Meille se oli kuitenkin tärkeä osa prosessia. Ja sen minkä mummo kuuli ja ymmärsi, se oli varmasti tärkeää hänellekin. Ymmärtää, että me ymmärrämme mitä on todennäköisesti tapahtumassa.

Tilanne itsessään oli miellyttävä. Muistelimme menneitä, vanhoja tuttuja ja tapahtumia. Hoitajia tuli ja meni, hoitajista näki, että mummomme oli ollut ja oli heille edelleen rakas asukas. Yksi hoitajista oli tullut vapaa-ajallaan piipahtamaan vanhainkodissa lapsensa kanssa. Tätini kertoi, että kävivät siellä usein. Lapsi oli kova juttelemaan ja vanhukset tykkäsivät aurinkoisesta pojasta.

Juttelimme mummon asenteesta  elämään ja siitä miten mummo on elänyt näin vanhaksi. Mummo on toki aina ollut perusterve ja touhunnut paljon. Kulkenut päivittäin kävelyillä, mutta ennen kaikkea omannut sinnikkään ja positiivisen asenteen. Mummo ei ole koskaan antanut periksi eikä mielellään huolinut apua. Eikä koskaan lakannut uskomasta mihinkään eikä keneenkään. Oli kyse sitten mistä tahansa, niin Jumalaan uskovana kristittynä, mummoni on ainakin minun mielessäni onnistunut siinä, missä moni kristitty ei ole onnistunut. Nimittäin löytämään sen tärkeimmän asian, jonka voisi kuvitella Jumalan sanassa olevan oleellisinta - rakastaa ja olla tuomitsematta. Mummo ei tuominnut ketään eikä mitään. Ei homoliittoja, ei huumeongelmaisia, ei laitapuolenkulkijoita, ei eri kansakuntia, ei eri uskontoja. Mummo ei myöskään koskaan tuputtanut omaa uskoaan kenellekään. Mummon usko näkyi meille vain kirjeiden ja korttien loppuun kirjoitettuina sanoina "Siunausta". Meille mummo teki parhaat lihapullat ja oli mummo.

Kun ukki kuoli, mummo soitti minulle kertoakseen asiasta. Puhelun läpi kuuli surun, mutta myös rauhan siitä, että ukki on nukkunut pois, koska nyt oli ukin aika ja näin oli tarkoitettu. Varmasti mummo suri ukin lähtöä, mutta sen jälkeen mummon arki jatkui yhtä uutterana ja positiivisena kuten sitäkin ennen lisättynä säännöllisillä vierailuilla ukin haudalla.
 
Nyt kuitenkin mummon aika näyttää tulleen. Tätini sanoi, että mummo oli jo aiemmin hänelle sanonut, että olisi valmis lähtemään. Mutta koska mummo ei ole koskaan halunnut olla kenellekään vaivaksi ja uskoi vankasti siihen, että kaikella on tarkoituksensa, oli mummo kiireesti lisännyt, ettei hänellä toki ole kiire, että on varmasti muita enemmän kiireisiä, hän joutaa kyllä odottamaan vuoroaan. Se tulee sitten kun tulee. Sitten kun hänen aikansa on.

Kotiin ajellessa mietin, miten nyky-yhteiskunta on täysin vinksallaan. Eri uskontokunnat markkinoivat itseään ainoana oikeana tapana uskoa Jumalaan ja harjoittaa oikeanlaista uskomista. Kirkko on kokenut dramaattista inflaatiota - suurin osa ihmisistä kuulunee kirkkoon lähinnä kirkkohäiden, ripillepääsyn, ristiäisten ja tavan takia.
Suuri osa maailman sodista ja terrorismista tapahtuu uskonnon nimissä. Ymmärrän täysin ihmisiä, joille uskonto on jo sanana kirosana. Niin olisi minullekin ilman mummoani. Mummo sentään on saanut istutettua minuun pienen toivon kipinän siitä, että meidän mummon kaltaisia aarteita on tuolla enemmänkin. Jossain. Piilossa.

Jos taivas on olemassa, meidän mummolle on varmasti siellä paikka.